Sangin Seppäset uudet kotisivut 2018

 
 Sangin Seppäset 2003-2018

Sangin Seppäset

Lahden talo talvisessa asussa.

Sangin Seppäset on sukuseura, jonka juuret ovat Sanginjärven törmässä Seppälän talossa tai itse asiassa naapurissa Lahdessa, joka oli alkujaan Holapan talo. Sukuseuran tarkoituksena on selvittää suvun vaiheita ja historiaa, vaalia suvun perinteitä ja edistää yhteenkuuluvuuden tunnetta jäsentensä keskuudessa. Seppäset haluavat tulla tunnetuiksi sankilaisina, kuten seuran nimikin sanoo, olla osa suvun syntymäkylää. Sangin Seppäset ry perustettiin vuonna 1984.

Tervetuloa tutustumaan Sangin Seppäsiin!

Seija Leskelä, Seija.Leskela[at]kulmakuvaamo.fi
Veikko Seppänen
, Veikko.Seppanen[at]oulu.fi


Sanginjärven kylä

"Sanginjärven kylä on 8 ½ peninkulman päässä lähimmästä kauppakaupungista Oulusta, 5 peninkulman päässä Muhoksen emäkirkosta ja 2 ½ peninkulman päässä Utajärven kappelista, sijaitsee osittain Utosjoen varrella, osaksi niin kutsutun Sanginjärven rannalla ja osaksi Kiiminkijoen varrella". Näin kuvattiin nykykielelle käännettynä Sanginkylän sijaintia yli kaksisataa vuotta sitten vuonna 1796.

Kylä on edelleen samalla paikalla Utajärven kunnan pohjoisosassa. Sanginkylän vaiheista on tallettunut kirjallista aineistoa 1540-luvulta lähtien, mutta yksiin kansiin kylän historia saatiin vasta 2000-luvun alussa. Sitten tuloksena syntyikin kallepäätalomainen järkäle, 708-sivuinen kyläkirja. Sangin Seppästen esi-isien vaiheita voi seurata myös Ylivuoton kylähistoriasta, joka valmistui jo vuonna 1994.

Ylivuoton kylän vanhimpiin kuuluvan talon Holapan eli Siiran isännäksi tuli vuonna 1630 Sangin Seppästen kantaisän Paavo Seppäsen setä Paavo Holappa. Sanginkylän talolliset mainitaan ensimmäisen kerran sakkoluettelossa vuonna 1546.

Ensimmäisen mahdollisen sankilaisen kunniamaininnan saa Birgitta Kaupintytär. Pari vuotta myöhemmin veroluettelosta löytyy jo kolme nimeä, Antti Kasainen, Paavo Raappanainen ja Paavo Haloinen. Kaksi ensin mainittua ovat tosin saattaneet itse asiassa asua muualla. Vuonna 1549 myöskään Paavo Haloista ei enää näy kylän veroluettelossa, ellei sitten samainen Paavo ole tuona vuonna Limingassa käräjillä sakotettu sankilainen. Kyläkirjan ensimmäisen osan laatija Esko Vesala päätteleekin lopulta, että ensimmäinen kyläläinen olisi juuri tuo Paavo, sukunimeltäänkin Sangi eli Tuutti eikä Haloinen. Paavo Tuutti oli Kärpän tilan omistaja.

Sanginkylä netissä
Kyläsivut Wikipedia

Utajärvi netissä
Kuntasivut Wikipedia

Kyläkirjoja
1. Sanginjärven kylähistoria. Sanginjärven kyläseura ry. Sanginkylä 2000. Toim. Esko Vesala ja Matti Savolainen, 708 s. ISBN 952-91-2823-1
2. Ylivuoton kylähistoria. Ylivuoton maamiesseura ry. 1994. Toim. Timo Sarkkinen, 240 s. ISBN 952-90-5786-5


Sepän työt

"Sepän taidot" -kirjassa (ISBN951-719-824-8, Roselli) sanotaan sepän työn olevan "luonnolakien soveltamista hyötykäyttöön". Sepän taidot eivät suinkaan ole vanhentuneet, ne ovat "tärkeitä paitsi takojille, myös kaikille työkaluvalmistuksen ja metallien muokkauksen kanssa työskenteleville".  Edelleen, kirjan mukaan "on välttämätöntä, että sepät perehtyvät mahdollisimman hyvin metallien aineoppiin ja muokkaustekniikkaan". Nykyaikanankin tarvitaan sepän taitoja hallitsevia insinöörejä. Sepän työtä ei kirjassa käsitetä pelkästään ammatiksi, vaan se on "elämäntapa ja näkökulma, josta käsin arvioidaan maailman menoa". Kirjan mukaan "sepän käsistä lähtevät käytännölliset ja kauniit esineet ovat kannanotto inhimillisen kulttuurin kehitykseen, minkä ymmärtäminen on sepän työn haaste ja rikkaus". Teosta saa opetushallituksesta, se soveltuu oppikirjaksi paitsi ammatilliseen peruskoulutukseen, myös kaikille sepän työtä harrastaville tai ammatikseen tekeville.

Sepän ammatti on ollut kautta aikain erittäin arvostettu. Sepät kuvataan usein ammattimiehinä vaiteliaiksi ja hieman ylpeiksikin - raudan käsittelyn tietäjä ei turhia hölissyt ja tunsi arvonsa asiantuntijana. Seppä on ollut alansa mestari. Toisaalta on mielenkiintoista, että "sanaseppä" -ilmausta on käytetty ennen vanhaan suulaiden ihmisten ja nokkeluuksien laukojien yhteydessä. Helsingin yliopiston digitoimien vanhojen suomalaisten sanomalehtien vuosikerroista löytyy monia sanaseppien sutkauksia. Ohessa on esimerkki Oulun Wiikko-Sanomien 45. numerosta 3. marraskuun 8. päivänä 1834. Seppäs-sukuun kuuluvan Haapolan Jaakon vaimon Marin isoisä Heikki Määttä syntyi 1834, ehkäpä hänen vanhempansa Juho ja Valpuri lukivat Oulun Wiikko-Sanomia: "Tarinoita. Muuan sanaseppä, joka näki nuorilla herroilla suuret karhunnahkaiset kauluspuuhkat turkeissa, sanoi: Nyt on maailma kääntynyt nurin niskoin, sillä ennen istuivat narrit karhujen selässä, mutta nyt ovat karhut narrien niskoissa". 

Suomen varmasti kuuluisimmat sepät ovat silti Helsingissä, kolmen sepän aukiolla Kluuvissa, Stockmannin tavarataloa vastapäätä. Felix Nylundin vuonna 1932 veistämä kolmen sepän patsas on sopiva kohtaus- ja kuvauspaikka Helsingin matkoilla. "Pro Helsingfors -säätiö tilasi Kolmen sepän patsaan ja lahjoitti sen Helsingin kaupungille. Felix Nylund otti osaa jo 1913 J.W. Snellmanin muistomerkkikilpailuun seppä-aiheisella teoksella. Vuonna 1919 Nylund teki piirroksen, jossa kolmea seppää esittävä veistos on sijoitettu kymmenen metriä korkean pylvään päähän. Nämä varhaiset suunnitelmat eivät toteutuneet, mutta Nylund hyödynsi aiheen tehdessään Kolmen sepän patsasta Vanhan ylioppilastalon edessä olleen kaivon paikalle. Kolmen sepän veistoksen on oletettu symboloivan mm. ihmisen työtä ja yhteistoimintaa. Mestarisepän kehon mallina oli muurari Paavo Koskinen ja kasvonpiirteet Nylund lainasi runoilija Arvid Mörneltä. Moukarin ylös kohottanut seppä on Nylundin nuoruusvuosien omakuva ja kolmas seppä sai piirteensä kivenhakkaaja Aku Nuutiselta, joka oli Felix Nylundin tärkeä apulainen. Veistoksen tyyli on klassisen ihannoidusti sävytettyä realismia. Veistos on pronssia ja jalusta punaista graniittia". Lähde: Helsingin kaupungin taidemuseo.



Seppästen sukunimiä

Sangin Seppästen perussukunimi on luonnollisesti Seppänen, mutta suvussa on käytössä paljon muitakin nimiä, kuten kantanimi Holappa ja nimet Pirttikoski, Väänänen ja Komminaho. Sukunimien etymologia eli alkuperä on joskus suoraviivainen ja toisinaan hyvinkin mutkikas. Seppänen-sanan taustalla lienee lähes aina sepän ammatin harjoittaminen. Kun aikoinaan sukunimi tuli talon myötä, voidaan melkoisella varmuudella väittää, että Sanginjärven kylän Seppälän talossa oli paja, joka antoi nimensä koko suvulle tuleviksi vuosisadoiksi.

Miksi tuo nimi säilyi ainakin kahdessa suvun päähaarassa, vaikka tämä osa sukua muutti pois Seppälästä, selittyy yhtäältä tietysti sillä, että jossain vaiheessa talon nimi ei enää muuttunut uudeksi sukunimeksi. Toinen mahdollinen teoria - joka tulee mieleen, kun lueskelee sukukirjaa - on, että muuttajat olivat kunkin perheen nuorempia poikia, jotka eivät perineet taloja, vaan olivat useimmiten renkejä tai muita tilattomia ja käyttivät siksi suvun kantatalosta periytyvää nimeä.

Seppänen ei yllä Suomen kymmenen yleisimmän sukunimen listalle, mutta ei se ole nimenä erityisen harvinainenkaan - rauta ja puu ovat olleet pitkään suomalaisten tarvekalujen tärkeitä raaka-aineita, ja sepäntöitä on tehty melkein joka kylässä. Väestörekisteristä voi seurata Seppästen määrää kokonaisuutena.  Keväällä 2016 Seppäsiä oli vajaa yksitoistatuhatta, kun lasketaan mukaan ne, joilla Seppänen on entisenä nimenä. Ulkomailla Seppäsistä oleskeli vain reilut kuusisataa ellei noteeraa englanninkielisten maiden yhtä yleisintä sukunimeä "Smith" Seppästen sukunimikaimaksi (blacksmith, smith on seppä englanniksi).

Holapat

Holappa-nimisiä Suomessa oli keväällä 2016 noin kolmetuhatta, tarkasti ottaen 3 030 henkilöä. Sangin Seppästen kantaisän Paavo Holapan nimen taustalla lienee venäjänkielinen sana, joka tarkoittaa mm. orjaa tai sotilasta. Sangin Holapoita on asunut Utajärvellä mm. Oulujokivarressa ja Juorkunassa, jossa on yhä Holapantörmä -niminen paikka. Holapoita muutti aikanaan Sangilta myös Puolangalle. Holapoilla on oma sukuseura. Ohessa Veli Holapan huomioita Sangin Seppästen ja Holapoiden sukujuurista:

Väänäset

Väänäset tulivat sukuun varhain. Valpuri Aapontytär Seppäsen (sukukirjan taulu 3) mainitaan menneen vuonna 1758 naimisiin Heikki Väänäsen kanssa, joka oli Vuoton Väänäsen talosta. Myöhemmin sukuun tuli lisää Väänäsiä Pirttikoskien kautta, jotka taas periytyvät Juho Heikki ja Liisa Seppäsen lapsesta Annasta ja hänen miehestään Heikki Pirttikoskesta. Edvard eli Eetu ja Anna Pirttikosken tytär Elvi (sukukirjan taulu 114) meni vuonna 1941 naimisiin Heikki Väänäsen kanssa. Nykyisiä tai entisiä Väänäsiä on melko lailla, seitsemisen tuhatta. Sangin Seppäsiin kuuluvien Väänästen asuinpaikkojen eli Ylikiimingin Väänäset ovat maankuuluja kädentaitajia, mutta eivät niinkään raudan takojina, vaan puun veistäjinä. Maaherra Eino Siuruainen on kuvannut Ylikiimingin Väänäsiä kirkonrakentajina sattuvasti:

Komminahot

Komminaho on erittäin harvinainen sukunimi, keväällä 2016 Komminaho oli nykyisenä tai entisenä nimenä vain 107 henkilöllä. Vironkielessä kommi on karamelli-sanan (komm) genetiivi (karamellin) tai partitiivi (karamellia). Kompiaiset lienevätkin tuttuja monelle hieman varttuneemmalle Seppäs-suvun edustajalle.

Kommi-sanaan viitataan kuitenkin myös mm. Agricolan alkuperäisteksteissä Suometar-lehden vuoden 1847 numerossa 45, lokakuun 27. päivä. Siinä kutsutaan Kojoisen poikaa Iivanaksi, joka "läksi Konnulta (Kantelettaren Kommi) kosihin, naimahan Narintkan päästä". Komminaho-nimen taustalla on kuitenkin loppujen lopulta todennäköisimmin sana kompi.  Sanginkylän kyläkirjassa arvellaan tämän harvinaisen sanan juurten olevan Savo-Karjalassa eli juontavan ortodoksisen pyhimyksen nimeen Pakomios tai venäläiseen nimeen Konon, tai sitten olevan yksinkertaisesti kontti-sanan virheellinen kirjoitusmuoto.

Pirttikosket

Pirttikoski on sekin varsin harvinainen sukunimi, sen nimisiä oli keväällä 2016 vain 463 henkilöä. Pirttikoski-sanan etymologia lienee kuten Seppästen, joku on joskus perustanut pirttinsä jokivarteen kosken ääreen.  Pirttikoski-sanalla on myös yhteys maailmankuuluun arkkitehtiin Alvar Aaltoon.  Hän nimittäin suunnitteli 1950-luvulla Rovaniemen maalaiskuntaan Pirttikosken asuinalueen osana voimalaitostyömaata ja sen kautta muodostuvaa yhdyskuntaa. Aallon alueelle piirtämiä omakotitaloja oli tarkoitus hyödyntää muillakin työmailla, mutta hänen tiheäksi laatimansa rakennusten sijoitussuunnitelma ei innostanut asukkaita ja hanke raukesi.


Sangin Seppästen sukupuu

Jo edesmenneen Seppäs-suvun sukututkijan Raija Lesosen kokoama sukukirja kartoittaa Sangin Seppästen vaiheita 1600-luvulta aina vuoteen 1984. Kirja ilmestyi omakustanteena (Lesonen, Raija: Sangin Seppäset 1660-1984. Vaasa 1984. 128 s.) ja sen painos on loppunut. Siksi seuraavaan on koottu Sangin Seppästen sukupuun päähaarat, joiden kautta voi seurata suvun vaiheita läpi vuosisatojen. Vuonna 2000 ilmestynyt laaja Sanginjärven kylähistoria on toisaalta oiva tietolähde myös Sangin Seppästen kannalta, siinä käydään läpi mm. kylän talojen vaiheet asuinpaikan perustamisesta aina nykypäivään. Raija Lesonen julkaisi lisäksi 1980-luvun alkupuolella kolme laajaa juttua Tervareitti-lehdessä, jotka valottavat suvun vaiheita ja asuinpaikkoja.

Myös Internetistä on tullut kätevä apuväline sukutietojen kerääjille. Parhaita aloituspaikkoja on sukututkimusseuran sivusto, jossa on sekä suomalaisia että ulkomaisia tietolähteitä. Yksi edellisistä on HisKi, historiakirjojen tietokanta, josta löytyvät seurakuntien kirjat, kuten esimerkiksi Utajärvellä kastetut, vihityt ja haudatut vuodesta 1762 vuoteen 1850. Ulkomaille muuttaneista sukulaisista saa varsin hyvin tietoa mm. Siirtolaisinstituutin Internet-sivuilta ja Ellis Island -sivustolta. Jälkimmäiseen on koottu New Yorkin Ellis Island -sataman kautta Yhdysvaltoihin muuttaneiden tietoja, ml. digitaaliset kopiot siirtolaislaivojen alkuperäisistä matkustajaluetteloista. Molemmista tietolähteistä löytyy myös Sangin Seppäsiä.

Haku HisKi-kantaan Sangille haudatuista Seppäsistä tuottaa listan, jossa on oheisen mukaisesti esitetty mm. Juho Paavonpoika Seppänen (sukukirjan taulu 169), joka kuoli 81-vuotiaana kesäkuussa 1793 vanhuuteen. Toisella rivillä on Olli Juhonpoika Seppäsen (sukukirjan taulu 170) 17-vuotiaana poltteisiin kuollut tytär Maria (sukukirjassa Marian kuolinvuosi lienee merkitty väärin, vuodeksi 1791). Kolmannella rivillä on Pekka Aaponpoika Seppänen (sukukirjan taulu 4), joka kuoli 61-vuoden ikäisenä niin ikään poltteisiin, heti vuoden 1803 alussa.

1. ja 2. SUKUPOLVI - PAAVO JA MARGETA SEPPÄSEN PERHE

Paavo Holappa/Seppänen (1660-1735), Margeta ja lapset

Seuraavissa tauluissa on esitetty sukupolvia perhekunnittain, ensimmäisessä Paavo ja Margeta Seppänen lapsineen ylärivillä ja lasten perheet alariveillä. Kursiivilla esitetyistä lapsista ei ole tietoja. Suluissa olevat numerot ovat sukukirjan taulujen numeroita, ts. näistä henkilöistä on olemassa tarkempaa tietoa sukukirjassa.

Paavo Seppänen/Holappa muutti vaimonsa Margetan kanssa Seppälään 1699 sen jälkeen, kun talo oli ollut pari vuotta autiona.

Vanhimman pojan Pekan neljän lapsen (Reetta, Paavo, Anna ja Pekka) vaiheista ei ole tietoa. Myöskään Paavon ja Margetan pojista Matista ja Paavosta ei ole tietoa. Tytöistä Anna (mahdollisesti 1706-1744) muutti ehkä Tyrnävälle ja avioitui Mikkeli Juntilan kanssa. Reetta vihittiin Heikki Tikan kanssa. Briitta (syntynyt n. 1709) meni naimisiin oululaisen Heikki Vakkilaisen kanssa ja Cecilia muhoslaisen Esko Puhakan kanssa. Heidänkään jälkeläistensä vaiheita ei ole sukuselvityksessä tarkemmin tutkittu. Hiski-kannan mukaan Cecilia olisi kuollut Muhoksella 30.11.1770 ja hänellä olisi ollut vuonna 1750 syntynyt poika Esko.

Pojista nuorin eli Juho meni naimisiin muhoslaisen Reetta Kassisen kanssa ja muutti Tyrnävälle. Juhon avioliitosta syntyivät lapset Paavo ja Liisa. Sukukirjasta on löytynyt virhe, joka liittyy juuri Paavon pojan Juhon sukuhaaraan. Sukukirjassa sen todetaan johtavan määtänniemeläisiin, mutta mm. Sangin kyläkirja paljastaa, ettei näin ole. Sen sijaan Juho muutti Tyrnävälle ja Aapon leski Reetta meni naimisiin juorkunalaisen Juho Lipposen eli Määtän eli Seppäsen eikä Aapon veljen Juhon kanssa. Määtänniemeläiset ovat siis sukua Seppäsille Reetan ja Aapon lasten eli sisarpuolten kautta.

Paavo Holappa/Seppänen, Reetta ja lapset elivät isovihan aikana. Isoviha päättyi 1721, kun Paavo oli kuusissakymmenissä ja Aapo-poika neljäntoista. Kasakat olivat tehneet hävitystöitä myös Sangilla. Kun sota päättyi, Oulun kaupungissa oli historiatietojen mukaan vain 400 asukasta:

"Uudenkaupungin rauha, jota edelsi isoviha 1714-1721. Isovihan alussa venäläiset hyökkäsivät syvälle Suomeen, ja maa oli venäläisten miehittämä 1714-21. Oulu jäi taistelevien ruotsalaisten ja venäläisten väliin 'ei kenenkään maaksi', jota kasakkapartiot kävivät useaan otteeseen hävittämässä ja ryöstelemässä. Oulun kaupunki ja Oulun linna poltettiin 1715. Sodan päätyttyä Oulun tiloista oli autioina noin 40%. Vihollinen surmasi siviilejä ja vei parasta työvoimaa pakkotyöhön. Väki väheni".

Aapo Paavon poika Seppänen (1707-1742), puoliso Reetta ja lapset

Paavon pojista keskimmäinen eli Aapo ei elänyt vanhaksi, hän oli kuollessaan vasta 35-vuotias. Äiti-Reetta meni Aapon kuoltua uusiin naimisiin juorkunalaisen Juho Lipposen kanssa. Aapon ja Reetan avioliitosta syntyi kaksi tyttöä (Reetta ja Valpuri) ja kaksi poikaa (Paavo ja Pekka). Nuorin lapsi Pekka syntyi 1742 eli samana vuonna kun isä kuoli ja vanhinkin lapsi Reetta oli tuolloin vasta 7-vuotias.

Tytöistä Reetta meni 1755 naimisiin Vuotolta kotoisin olevan Matti Erkinpoika Holapan kanssa ja he saivat yhdeksän lasta. Reetta meni siis emännäksi Sangin Seppästen esi-isien taloon Holappaan Ylivuotolle. Valpurin nai toinen vuottolainen Kalle Väänänen vuonna 1758. Heidän jälkeläisistään ei ole tietoa. Paavo kuoli alle vuoden ikäisenä, mutta pojista nuorin eli Pekka asui koko ikänsä Seppälässä isäpuolensa Juhon (ent. Lipponen) ja äitinsä Reetan kanssa.  

Reetta Seppänen (1714-1782), Juho Seppänen (ent. Lipponen) ja lapset

Aapon leski Reetta Ollintytär Heikkilä oli kotoisin Oulunsuun Heikkilän talosta. Raija Lesonen kuvaa Reetan äitiä ja isää seuravasti: "Äiti Valpuri Heikintytär Heikkilä, s. noin 1686 ja haudattu 1.5.1755. Valpurin mies oli 1712 lähtien Olli Heikkilä, haudattu 10.11.1763. Olli oli aluksi renkinä Heikkilän talossa. Vuonna 1723 Valpuri ja Olavi ostivat Heikkilän talon osuuden 300 kuparitaalarilla Jaakko Heikkilältä, joka asettui asumaan Ouluun".

 Miten Reetta sitten oli joutunut Seppälään? Raija Lesosen tutkimien rippikirjojen mukaan Seppälässä oli piikana 1734 - 1740 ja 1741 -1749 Reetan sisar Valpuri Ollintytär Heikkinen, joka avioitui Kempeleeseen, ehkä Pekurin taloon vuonna 1753. Myös Reetan Juho-niminen nuorin veli (s. 1.12.1727) saattoi olla renkinä Seppälässä (1741-1749).

Edelleen, Raijan tutkimusten mukaan Reetan eno Jaakko, s. 1679, muutti Ouluun. Hän oli kahdesti naimisissa ja toimi Oulussa kauppiaana. Lapset, viisi poikaa ja tyttären, hän sai melko iäkkäänä, koska oli toisen avioliiton (1733) solmiessaan 54-vuotias. Aikuisiksi lapsista eli neljä poikaa ja tytär ja kaikki muuttivat nimensä Heikel-muotoon. Tytär Margareta palveli Tukholmassa 19-vuotiaana, mutta avioitui sitten raahelaisen kauppiaan Johan Strömin kanssa. Pojista kolme suoritti yo-tutkinnon ja opiskeli joko Turun tai Upsalan yliopistoissa, yhdestä tuli tullimies. Näiden lapsista eli Reetta Seppäsen pikkuserkuista yksi oli pappi ja Oulun triviaalikoulun opettaja (Jaakko Jaakonpoika Heikel), yksi oli Oulun kaupungin notaari ja sitten raatimies ja lopulta Oulun pormestari (Samuel Jaakonpoika Heikel), yksi oli kauppias, laivanvarustaja ja asianajaja (Henrik Jaakonpoika Heikel). Tämä Henrik nai rikkaan lesken, jota kautta sai omakseen Oulusta talon nro. 41 ensimmäisessä kaupunginosassa. Määtänniemeläisillä oli siis tuon ajan sääty-yhteiskunnassa rikkaita ja kuuluisia sukulaisia Oulussa. Lienevätkö he pitäneet yhteyttä naapuripitäjän perukoilla eleleviin Reetan jälkeläisiin?

Reetta Seppänen (os. Heikkilä) nai Aapon kuoltua juorkunalaisen Juho Lipposen, joka oli syntynyt samana vuonna kuin Aapon veli Juho, eli 1712, ja jonka isän nimi oli Paavo kuten Seppälän talon poikienkin. Reetan jälkimmäisestä avioliitosta syntynyt Olli Juhonpoika Seppänen nai Kärpän talon tyttären Reetan ja he saivat kaksitoista lasta. Olli ja Reetta muuttivat Määtänniemeen. Sukukirjan tiedoista poiketen siis vain Aapon lesken Reetan ja hänen toisen miehensä Juhon (ent. Lipponen, Määttä) jälkeläiset ovat määtänniemeläisiä.

3. JA 4. SUKUPOLVI - PEKKA AAPON POIKA JA LIISA SEPPÄSEN PERHE

Pekka Aapon poika Seppänen (1742-1803), Liisa ja lapset

Aapon pojalla Pekalla, joka asui Seppälässä äitinsä ja isäpuolensa Juhon (ent. Lipponen) kanssa, oli yksitoista lasta. Pekan vaimo Liisa oli kotoisin Juorkunan Keinälästä, siis omaa sukuaan Keinänen. Pekan äidin Reetan kuoltua isäpuoli Juho ilmeisesti luovutti isännyyden Pekalle. Pekan ja Liisan vanhin poika Juho puolestaan peri Seppälän talon isältään. Toiseksi vanhimman pojan Pekan sukuhaara on Komminahoja.

Pekan ja Liisan kolmanneksi vanhin poika Aapo eli Abram on mm. Haapolan Jaakko Seppäsen esi-isä. Hänen Juorkunan renkiaikansa on Sangin Seppästen sukupuun kannalta kriittinen vaihe, josta tulisi saada lisää tietoa - nimittäin onko Juorkunassa vuoden 1816 jälkeen renkinä ollut Abram juuri Seppälän isännän Pekka Aaponpojan poika Aapo, joka on ollut aiemmin kirjoilla Sangilla.

Pekan ja Liisan Reetta- ja Anna-tytöistä ei ole paljon tietoa. Matti on ollut mahdollisesti renkinä Mustan talossa 1799. Liisa meni naimisiin Ylikiimingistä kotoisin olleen Juho Pekkalan kanssa ja heille syntyi ainakin neljä lasta. Kaisa eli Kaarina meni sukukirjan mukaan naimisiin muhoslaisen Heikki Holapan kanssa, Sangin kylähistorian mukaan taas renki Matti Antinpoika Pahkasen kanssa. Erkki asui ilmeisesti Määtänniemessä, Utajärvellä ja sitten Sangilla huonemiehenä Paavolan talon lähellä. Erkin vaimo Anna oli Määtän talosta. Erkin ja Annan lapsista vain Stiinasta on tietoa.

4. JA 5. SUKUPOLVI - JUHO PEKAN POIKA JA KAISA SEPPÄSEN PERHE

Juho Pekan poika Seppänen (1761-1811), Kaisa ja lapset

Pekan ja Liisan vanhin poika Juho Seppänen ehti olla vain lyhyen aikaa Seppälän isäntänä isänsä Pekan kuoltua 1803, sillä hän itse kuoli jo vuonna 1811. Lapsista Liisa meni ensin naimisiin naapuritalon eli Holapan pojan Laurin kanssa ja tämän kuoltua 1836 toisiin naimisiin Vuoton Holapasta kotoisin olevan Erkki Holapan kanssa. Ensimmäisestä avioliitosta syntyi kahdeksan ja toisesta kaksi lasta.

Juhon nuorempi poika Juho asui Juorkunassa, Sotkajärvellä ja Sangilla. Juhon perheen vaiheita ei ole sukuselvityksessä juuri tutkittu lapsia pidemmälle, joita oli kuusi. Vanhempi Pekka-poika taas meni naimisiin Määtän talon tyttären Valpurin kanssa ja muutti ehkä vaimon kuoleman jälkeen Tyrnävälle ja avioitui siellä uudelleen.

4. JA 5. SUKUPOLVI - PEKKA PEKAN POIKA JA STIINA SEPPÄSEN PERHE

Pekka Pekan poika Seppänen (1763-1847), Stiina ja lapset

Pekka Pekanpoika Seppänen asui perheineen sekä Mustalla että Palovaarassa (Palosuonkankaalla) ja kun perheen nuorin poika Pekka oli Komminahon isäntä 1829-1835, vanhemmatkin asuivat siellä. Vuonna 1836 Komminaho kuitenkin liitettiin Simunan taloon. Pekka ja Stiina jäivät tilattomiksi, mutta sukunimi Komminaho säilyi Pekka-pojalla ja Seppäs-suvussa.

Pekan ja Stiinan muista lapsista äidin kaima Stiina meni naimisiin Sangin Heikki Kärpän kanssa. Heidän poikansa Pekka oli Holapan talon isäntä 1873-1885. Anna taas meni naimisiin Filip Taivalmäen eli Vesasen kanssa 1832 ja he saivat neljä lasta. Lapsista Jaakko ja Briitta hankkivat puolison Simunan talosta, Stina taas Juorkunan Liposta. Anna oli toisen kerran naimisissa Aapo Kemilän kanssa.

Pekka-poika meni naimisiin Reetta Hiltusen kanssa ja oli kuusi vuotta Komminahon isäntänä ja sen jälkeen mäkitupalaisena ja huonemiehenä. Reetalla oli ennen avioliittoa syntynyt Antti-poika. Pekan ja Reetan lapsista Stiina nai Matti Ämmänpään (perhe oli tilaton), Anna Gabriel Holapan, Pekka Beata Koskelan, Erkki Anna Kokon, Matti Briita Kaisa Holapan ja Juho Anna Reeta Laurintyttären. Juhon pojan Juhon perhe asui Junttilassa ja heidän poikansa Heikki perheineen Juorkunan Kotkennusaholla.

Selvittämättä on, josko Pekka Pekanpoika Komminahon ja Beatan Koskelan lapsi Heikki (s. 24.5.1865), jonka Sangin Seppästen sukukirja toteaa muuttaneen Muhokselle, on se mies joka naimisiin mentyään tuli rengiksi Ylivuoton Yli-Koistilaan ja perusti perheineen 1897 alkaen Ylivuotolle Komminaho- eli Kompi-nimisen mäkituvan. Joka tapauksessa, syntymävuosi täsmää ja Ylivuotolla on edelleen Komminahon talo.

4. JA 5. SUKUPOLVI - AAPO PEKANPOIKA JA REETTA SEPPÄSEN PERHE

Aapo Pekanpoika Seppänen (1765-1827), Reetta ja lapset

Aapolla ja Reetalla oli viisi lasta, joista vain Pekasta ja Heikistä on tarkempaa tietoa. Kaisa ja Anna, samoin kuin ehkä Aapo kuolivat lapsina. Liisasta ja Stiinasta ei ole tietoa. Isä-Aapon kuoltua 1827 Reetta ja Heikki-poika asuivat Särkijärvellä.

Heikki meni naimisiin juuri ollessaan renkinä Särkijärvellä, vaimo Eeva Stiina Moilanen oli Puolangalta. 1870-luvulla Heikki mainitaan Juorkunan Auralan talon yhteydessä. Heikin ja Eeva Stiinan lapsista vanhin "Parta-Aapo", nai Liisa Pottalan. Aapo ja Liisa saivat neljä lasta, joista kaksi kuoli naimatonna. Maria Liisa muutti Amerikkaan 1903, jossa hänent vihittiin Ernst Kivistön kanssa. Tämä perhe ei ilmeisesti saanut lapsia, joten Aapon sukuhaara katkeaa Heikki-poikaan, joka kuoli 1931 Utajärvellä.

Kaisa Reetta meni naimisiin Heikki Tauriaisen kanssa 1865. Perheeseen syntyi seitsemän lasta, joista Kaarle Kustaa Tauriaisen pojan Kaarlon poika Lauri asui Utajärvellä. Kaisa Reetan toisesta avioliitosta Pekka Kohtaojan kanssa syntyi kaksi lasta, tytär Anna Alina ei saanut lapsia, poika Eera kuoli lapsena.

Valpuri nai Juho Pyykkösen Utajärveltä, heidän kolmesta lapsestaan Anna Matildan jälkeläisistä ei ole juuri tietoa. Elsa Marialla oli vain yksi lapsi, jonka vaiheita ei ole tarkemmin selvitetty. Juho Heikki -pojan kautta Seppäs-sukuun tuli sen sijaan varsin laaja Pyykkösten sukuhaara.

Heikin ja Eeva Stiinan lapsista toiseksi nuorin eli Maria muutti Ouluun ja meni naimisiin merimies Aapo Tervon kanssa. Maria ja Aapo eivät saaneet lapsia, mutta Marialla oli avioliiton ulkopuolella syntynyt tyttö Anna, joka meni naimisiin 1908 Kalle Karppisen kanssa. Perhe, jossa oli kaksi lasta, muutti ensin Tampereelle ja sitten Helsinkiin.

Lapsista nuorin Anna Stiina vihittiin muhoslaisen Matti Kinnusen kanssa. Perheeseen syntyi yksi lapsi, Johan Petter, joka oli naimisissa Manda Moilasen kanssa ja Mandan kuoltua avioitui Pieta Vähäkuopuksen kanssa. Manda oli kotoisin Suomussalmelta, Pieta Taivalkoskelta. Johan Petterin jälkeläiset ovat pääosin syntyneet Muhoksella.

Seuraavat tiedot Liisa Maria Seppäsestä löytyvät Siirtolaisinstituutista: syntynyt 6.6.1885, asuinpaikka Haukipudas, passi myönnetty elokuussa 1903 Amerikkaan muuttoa varten. Samaisesta passiluettelosta löytyvät myös Liisa Marian isoveljen Heikin tiedot eli sisarukset matkustivat yhdessä Amerikkaan. Passit oli hankittu samana päivänä.



Heikki ja Liisa Maria Matkustivat Hangosta Arcturus-laivalla 2.9.1903 Englantiin ja sieltä Dominion-linjan Commonwealth-laivalla 10.9.1903, päämääränä Fitchburg Massachusettsissa. Matkan hinta oli kolmekymmentäkuusi dollaria!

Liisa Marian miehen Ernst Kivistön tietoja on vaikeampi selvittää. Ainoa Ernst Kivistö, joka löytyy siirtolaisinstituutin listoilta, muutti Kanadaan 1905, joten tiedot eivät täsmää sukukirjan tietojen kanssa. HisKi-tietokannasta löytyy vain yksi miespuolinen Kivistö, Lapualla 1887 syntynyt Jaakko Ernst Kivistö. Ikänsä puolesta kyse siis voi olla samasta henkilöstä, vuonna 1905 Lapuan Jaakko Ernst Kivistö oli 18-vuotias.

Jos hän on Liisa Marian aviomies, sukukirjan tieto vaimon kuolemasta ei täsmäisi. Toisaalta amerikkalaisen Kevin Paavolan 19. huhtikuulta 1910 hankkiman tiedon mukaan "Ernest ja Mary Kivisto" olisivat asuneet "Henry Seppasen" naapurina Fitchburgin 2. kaupunginosassa, Worcester Countyssä, Massachusettsissa. Henry Seppänen (33-vuotias, ikä siis täsmää Heikki Seppäseen) oli ollut 6 vuotta naimisissa Mary-nimisen naisen kanssa ja heillä oli kolme lasta (Henry 4 vuotta, Mary 2 vuotta ja Sulo 3 kuukautta). Naapurin Ernest Kivisto (ikä 22, naimisissa 3 vuotta) oli naimisissa Maryn kanssa (ikä 24) ja heillä oli kaksi lasta (Kathrine, 2 vuotta ja Oiva 1 kuukausi). Epäselvä merkintä antaisi lisäksi ymmärtää, että kyse olisi jomman kumman osalta toisesta avioliitosta. Koska Maryn ikä täsmää Liisa Mariaan ja Ernestin ikä Ernstiin huhtikuussa 1910, on melko selvää, että kyse on juuri samaisesta Ernst Kivistöstä. Onko Liisa Maria Mary vai onko kyse Ernestin toisesta avioliitosta Liisa Marian kuoltua, jää edelleen hieman arvoitukseksi.

6. ja 7. SUKUPOLVI - JUHO HEIKIN POIKA JA LIISA SEPPÄSEN PERHE

Juho Heikin poika Seppänen (1852-1934), Liisa ja lapset

Juho Heikki eli Johan Henrik Seppänen asui perheineen Välimaalla, vuonna 1900 perustetussa kruununtorpassa. Perheeseen syntyi kymmenen lasta, seitsemän veljestä ja kolme tyttöä. Pojista kaksi, Pekka ja Eemil, hukkuivat lapsina. Myös tyttäret Kaisa Reetta ja Elsa kuolivat pieninä. Juhon ja Liisan (os. Itäpää) vanhin poika Juho asui myös perheineen Välimaalla, samoin kuin hänen poikansa Juho eli Janne ja Matti.

Anna-tytär meni naimisiin Heikki Pirttikosken kanssa ja heille syntyi 11 lasta. Seppäs-suvun Pirttikosket ovat Annan ja Heikin jälkeläisiä. Edvard eli Eetu asui Juorkunan Kivelässä ja ehti olla naimisissa kolme kertaa. Lapsia syntyi neljä, kaikki ensimmäisestä avioliitosta puolankalaisen Anna Kaisa Sutisen kanssa. Juho Heikin pojista Heikki meni naimisiin utajärvisen Lydia Jokikokon kanssa, Juhon ja Lyytin jälkeläisiä ovat Tauno, Eeva (Karppinen), Maija (Simu), Iikka, Eero ja Toini (Perttola). Heikin perhe asui Sangin Heikkilässä.

Jaakko eli Haapolan Jaakko nai Maria Määtän ja muutti ennen sotia Haapolaan, joka oli erotettu suvun kantatilan Seppälän maista. Marin ja Jaakon lapsia ovat Asta, Martta (Lesonen), Elvi (Hentilä), Esteri (Karlsson), Arttu ja Jaakko. Marin kotitalo oli Kiiminkijoen rannalla Jokikylässä oleva Niva.

Isak Anselm asui Välimaalla ylikiiminkiläisen Hilja-vaimonsa kanssa. Perheeseen syntyi kymmenen lasta.

Taulukosta näkee, että Juholla ja Liisalla oli varsin voimallinen vaikutus suvun kasvuun. Kuuden pojan miniät mukaan luettuna taulukossa on 59 nimeä!

 

7. SUKUPOLVI - HAAPOLAN JAAKKO

Jaakko Seppänen (1891-1976)

Haapolan Jaakon sukupuun Raija Lesonen kuvaa Tervareitin vuoden 1980-jutussaan vain neljässä polvessa, Abram eli Aapo tai Aappo Seppäseen saakka, joka syntyi vuonna 1765. Aapo on suvun kantaisän Paavon pojanpojanpoika. Paavon suku johtaa Holapoihin, joista kylälle muutti ensimmäisenä Matti vuonna 1567. Seuraavassa Haapolan Jaakon sukuhaara on kuitenkin esitetty vain Paavo Holappaan eli Seppäseen saakka. Viereisessä kuvassa puolestaan on Haapolan Jaakko itse lähdössä reissuun kulkupelinsä kanssa, käyntiin päräyttämistä odottaa aito 60-luvun pappa-Tunturi. Tarakalla on salkku ja sadetakki, jalassa pussihousut ja jatsarit. Päässä on lippalakki ja valkoisen kauluspaidan kruunaa sarkapusero. Kypärää ei vielä tuohon aikaan tunnettu, mutta ajokäsineet ovat asianmukaiset.



Haapolan Jaakko on tunnettu henkilö Sanginkylällä - ja laajemminkin - toimittuaan Sangin Rauhanyhdistyksen ensimmäisen johtokunnan puheenjohtajana ja "Sangin synagoogan päämiehenä", kuten rovasti Mauno Koivuneva Päivämies-lehden Paimenpojan pakinoita -palstallaan Jaakkoa tituleerasi. Alpo Pilto innostuu kuvailemaan Sangin kyläkirjassa Sangin synagoogan päämiehen veisuuääntä "mahtavaksi". Samaa sanovat kaikki, jotka ovat Jaakon kuulleet veisaavan. Oheisessa kuvassa on Haapolan talo alkutalvisessa asussaan tammikuussa 2007. Talo ei ole enää Seppäs-suvun omistuksessa. Uusi omistaja on poistanut pystyrimalaudoituksen hirsiseinistä taloa kunnostaessaan, muuten pihapiiri on hyvin samankaltainen kuin sotien jälkeen 1950- ja 1960-luvuilla.

Haapolan Jaakkoon liittyy paljon tarinoita, jotka ovat vielä kokoamatta. Hän oli laajalti tunnettu ja selvästi Sangin Seppästen liikkuvan miehen verenperinnön saanut henkilö. Yhden vinkin Jaakon reissuista saa Ylivuoton kylähistoriasta, jossa hänet mainitaan vakinaisen käyntipaikkansa Ranta-ahon talon yhtenä myllymiehenä mm. Karvasjärven Eeran, Lahen Napulin ja Puirovan Simpan kanssa. Oheiseen koosteeseen on poimittu mainintoja Haapolan Jaakosta Koivunevan Paimenpohjan pakinoihin perustuvasta Paimenpojan kintereillä -kirjasarjasta.

Vuonna 1891, kun Haapolan Jaakko syntyi, oli jo käytössä monenlaisia korkean teknologian tuotteita kuten kirjoituskoneita ja puhelimia. Sangille ne tulivat vasta hieman myöhemmin, mutta ei siihen jälkeenpäin nähtynä kovin kauan mennyt. Puolangantien varren puhelinlinja nimittäin vihittiin käyttöön elokuussa 1930 ja jo vuonna 1943 kylä sai oman keskuksen. 1950-luvun vaihteeseen mennessä kylällä oli kymmenkunta puhelinta.

Melko tarkasti sata vuotta Jaakon syntymän jälkeen hänen pojanpoikansa Pertti (sukukirjan taulu 147) oli mukana maailman ensimmäisen digitaalisen GSM-matkapuhelinverkon kehitysprojektissa. High Tech Oulu News -lehden kuvassa Pertti Seppänen GSM-tukiasemalaitteiston vieressä vuonna 1993.

 

7. SUKUPOLVI - HAAPOLAN MARI

Haapolan Mari, Mari Elviira os. Määttä (1894-1971)

Lesosen Raijan ensimmäinen lehtijuttu "Sukututkimus - kiehtova harrastus" ilmestyi tiistaina joulukuun 23. päivänä vuonna 1980 (Tervareitti, numero 49, sivut 6-7). Jutussa Raija kertoo, miten hän innostui sukututkimuksesta vuonna 1975 nähtyään isoisoisänsä kuvattuna runonlaulajana eräässä kirjassa. Sangin Seppästen kannalta oli onnekasta, että Raija kuitenkin päätti perehtyä äitinsä Martta Lesosen, omaa sukua Seppänen, vaiheisiin.

Lesosen Raijan ensimmäisen Tervareitti-lehtijutun kuvituksena on muun muassa Haapolan Jaakon vaimon Marin, omaa sukuaan Määttä, sukupuu kuudessa polvessa. Haapolan Marin isoisän Heikin isoisän Juhon isä oli Juho Pyykkö ja hänen vaimonsa oli Valpuri, molemmat olivat syntyneet 1730-luvun alussa.

Marin sukupuu asettuu historialliseen valoonsa Sangilla, kun tiedetään että Määtät asuttivat kylän järjestyksessä toista taloa Määttää eli Niemeä vuodesta 1810 lähtien. Taloon muuttaja oli nimenomaan Juho Juhonpoika Määttä, entinen Laitinen ja Pyykkö. Niemen talo taas on Kärpän talon eli Sanginkylän ilmeisesti ensimmäisen virallisen asukkaan Tuutti-Paavon eli Paavo Sangin naapuri.

Marin juuret ovat siis Seppästen kantataloista Lahdesta ja Seppälästä katsoen järven vastarannalla. Seppälästä parin sadan metrin päässä olevan Haapolan talon emäntänä Mari yhdistää kylän vanhimpia sukuja ajassa vuosisatojen halki, vaikka matkassa mitaten etäisyyttä on vain parikilometrisen järvenselän yli.

Niemen talon vaiheista kertoo Raija Lesonen Tervereitti-lehdessä torstaina tammikuun 14. päivänä 1982 (ss. 12-13) ilmestyneessä jutussaan "Vanhat asiakirjat kertovat Sanginkylän Niemen talosta". Vuonna 1834, kun Marin isoisä Heikki syntyi, Oulun Wiikko-Sanomat luetteli kesäkuussa Oulun kaupungin satamaan tulevia ja sieltä lähteviä laivoja, joiden lasteista saa käsityksen tuon ajan tuonti- ja vientituotteista.  Ouluun tuotiin kesäkuussa 1834 ohraa Kööpenhaminasta ja muualta "Tanskan maalta" sekä suolaa Raahesta. Lähteneitä ja lähtövalmiita olivat mm. laivat, jotka veivät tervaa ja pikeä Pohjanmerelle, tervaa ja lautoja Kööpenhaminaan ja tervaa, pikeä ja voita Itämerelle. Yhden laivan lastina oli "monenlaista kalua".

Vuoden 1982 Tervareitti-lehden jutussaan Raija Lesonen kuvaa perinnönjakoa, joka tehtiin kun Heikin vaimo Anna-Kaisa kuoli 1888. Samassa jutussa Raija pohtii muun muassa, miksi Heikin isän Juhon syytinkisopimuksessa, joka oli tehty Heikin ottaessa talon hoitoonsa isältään vuonna 1862, ei mainittu ohraa, ja päättelee että ohraa ei ehkä Niemen talossa viljelty - se saattoi edelleen olla tuontitavaraa.

Haapolan Marin isä Matti Määttä veti maaliskuun 16. päivänä vuonna 1889 pidetyssä perinnönjaossa eli "perinnöntasauksessa" kuuteen osaan lapsille jaetusta perinnöstä arvan numero 5 ja sai seuraavat tavarat: 2 viikatetta, 2 seiväskankea, 3 juomalasia, 1 huivi, 1 palttoo, 1 naula villalankaa, 3 alustaa, 6 selkänojallista tuolia, 2 lammasta, 6 leiliä, 3 kärryt ja 1 akseli. Viikatteita oli Niemen talossa paljon, yhteensä kymmenen, ja niitä riitti jokaiselle lapselle. Veneitäkin oli kolme, mutta ne menivät kaikki arvan numero 1 vetäneelle eli talon Liisa-tyttärelle!

Perinnönjaossa saamansa osuuden Niemen talon maihin Matti, joka oli 19-vuotias eli alaikäinen äitinsä kuollessa, vaihtoi vuonna 1900 langoltaan Antti Niemeltä Nivan taloon Kiiminkijoen rannalla, josta siis tuli Haapolan Marin syntymäkoti ja Haapolan lasten mummola. Nivan taloa Raija Lesonen kuvaa Tervareitissä torstaina 27. tammikuuta 1983 (ss. 8-9) ilmestyneessä jutussaan "Sangin Nivan vaiheita".

Haapolan Marin sisko Kaija oli Ranta-Ahon emäntä, mylläri-Väinön vaimo. Ranta-ahon talo on Sangin ja Ylivuoton rajalla eli muutama kilometri Nivasta alavirtaan, Vuoton puolella lähellä Huoseuslammen taloa, joen pohjoisrannalla. Salo Väänänen (syntynyt 1926, kuollut 2004) kertoo postuumina ilmestyneen neliosaisen muistelmateoksensa (koko teossarja ISBN 952-91-6930-2) ensimmäisessä osassa "Virta venhettä vie" elämästään Ranta-aholla. Salon äiti oli Väinön sisko Hilda, isä taas Ylivuoton Väänäsiä ja Hildan toinen mies Tervahaaran Jussi Vepsän kylältä. Virta venhettä vie -kirjassa mainitaan Haapolan Jaakkokin Ranta-ahon myllymatkallaan, ajamassa hevosella kovaa kyytiä talvisen joen yli.

MÄÄTÄNNIEMELÄISET - AAPON LESKEN REETAN JA JUHO SEPPÄSEN JÄLKELÄISET

Reetta ja Juho Seppäsen (ent. Lipponen) pojan Ollin jälkeläiset

Seppäs-suvun kantaisän Paavo Seppäsen lapsista Aapo oli naimisissa Reetta Heikkilän kanssa. Avioliitosta syntyi poika Paavo, mahdollisesti myös tytär Liisa, mutta molemmat kuolivat yksivuotiaina. Reetan toisesta avioliitosta Juho Seppäsen (ent. Lipponen, Määttä) syntyi viisi lasta, joista Tuomas kuoli puolivuotiaana. Kaisa-tytär meni naimisiin Juorkunassa Matti Vesan kanssa ja Anna-tytär Klemetti Vesan kanssa. Briitta nai oulunsuulaisen Mikkeli Kärpän.

Juhon ja Reetan lapsista Olli nai Sangin Kärpän talon tyttären Reetan ja perheeseen syntyi kaksitoista lasta. Olli ja Reetta asuivat Seppälässä 1780-luvulla, mutta muuttivat sitten Määtänniemeen (talo nro. 8, entinen Määtän talo). Perhe otti käyttöön Määtänniemi-sukunimen pojanpoika Ollia lukuunottamatta (s. 1812), joka käytti Määttä-nimeä. Määtänniemi on erittäin harvinainen sukunimi, syksyllä 2006 se löytyy nykyisenä nimenä vain 10 ja entisenä nimenä vain 11 henkilöltä Suomessa ja muualla.

Olli-nimi periytyy Määtänniemen suvussa useassa polvessa. Olli Määtän pojan Matin perhe asui vuodesta 1886 Sangin Mustan talossa, mutta lähti vuonna 1899 Amerikkaan. Matti ja hänen vaimonsa Briitta kuolivat Amerikassa, samoin heidän lapsistaan Olli, joka on haudattu Minnesotan Vermillioniin. Amerikkaan muuttanut Matti-poika julistettiin kuolleeksi vuonna 1975. Matin nuoremman veljen Juhon poika Kalle muutti myös Amerikkaan, vuonna 1901, ja kuoli siellä 1949.

Ainoat Siirtolaisinstituutista löytyvät Määtänniemi-nimisille henkilöille myönnetyt passit ovat juuri Briitan, Ollin, Matti Matinpojan ja Kallen passit. New Yorkin kuuluisan siirtolaissataman Ellis Islandin matkustajaluetteloista löytyvät Briitan tiedot. Hänen sukunimensä on ollut vaikea maahanmuuttajan henkilötietojen merkitsijälle ("Maatannionen") ja lähtöpaikkakin on muuttunut "Ulajarveksi". Briitta tuli Amerikkaan 52-vuotiaana, Cunard-linjan Campania-laivalla Liverpoolista Englannista 18.3.1898.  Briitta Määtänniemen matkustajatiedot Ellis Islandilla New Yorkissa maaliskuussa 1898 löytyvät alkuperäisestä matkustajaluettelosta. Sen mukaan Briitta oli matkalla Soudeniin Minnesotaan. Campania-valtamerilaiva, johon mahtui 2000 matkustajaa, oli rakennettu Glasgowissa Skotlannissa vuonna 1893 eli vain viisi vuotta ennen määtänniemeläisten Amerikan matkaa.

Tietoja Määtänniemeläisistä

Raija Lesonen on onnistunut hankkimaan tietoja Amerikkaan muuttaneista Määtänniemeläisistä. Olli Matinpoika Määtänniemi eli Määttä, s. 8.2.1873, k. 25.5.1955 (sukukirjan taulu 175), oli vihitty Hilda Pöyliön kanssa, s. 1887, k. 9.9.1946. Heillä oli seuraavat lapset: Matthew, (s. 11.10.1908, hänellä lapset: 1. Margaret (asuu Washington D.C.:ssä, lapset Glynn, Lori ja Liisa), 2. Leonard (lapsi: Matthew), 3. Ronald (lapset: Rhoda ja Thomas), 4. John (asuu Toledossa, Ohiossa) ja 5. Signe (s. 30.5.1911 Vermillionissa Minnesotassa, k. 15.10.1982 Peterboroughissa, New Hampshiressa).

Signestä on vielä seuraavia lisätietoja. Hänet vihittiin 22.4.1931 Virginiassa Minnesotassa Wilho A. Salon kanssa (s. 6.4.1911 Embarrass, MN., k. 18.12.1972 Nashua, New Hampshire). Heillä oli peräti viisitoista lasta: 1. Ethel s. 13.5.1932, miehen nimi mahdollisesti Appicelli (7 poikaa ja 4 tyttöä); 2. June s. 5.6.1933, miehen nimi Hamann (3 poikaa, 3 tytärtä); 3. Alvin s. 9.1.1934 (1 poika, 1 tytär); 4. Stanley, s. 12.1.1936 (1 poika, 1 tytär); 5. Wilmar, s. 22.8.1937 (2 poikaa, 1 tytär); 6. Harold, s. 12.3.1939 (3 tytärtä); 7. Sanford, s. 5.9.1940 (ei lapsia); 8. Robert s. 1.6.1942 (2 tytärtä); 9. Floyd, s. 10.1.1944, k. 28.5.1974 (4 tytärtä); 10. David, s. 10.12.1945 (4 poikaa ja 4 tytärtä); 11. Evelyn, s. 30.9.1948, miehen nimi Korpi (1 poika, 2 tytärtä) - toinen kaksosista; 12. Elaine s. 30.9.1948, miehen nimi Valitalo (4 poikaa, 1 tytär, yksi kasvattipoika) - toinen kaksosista; 13. Fayeth, s. 13.10.1950, miehen nimi La Freniere (2 poikaa, 1 tytär); 14. Brian, s. 2.7.1953 (ei lapsia) ja 15. James, s. 29.10.1953 (syntymäaika on kirjoissa väärin - vrt. edellinen, ei lapsia).

Lesosen Raijan tietolähde Janne Johnson kirjoitti Määtänniemistä vuonna 1984 vielä seuraavaa. Ollin veli Matti Jaakko (sukukirjan taulu 175, isä-Ollin seitsemäs lapsi) muutti nimensä Matt Mattsoniksi. Tämä johtui siitä, että samalla seudulla oli toinenkin Matt Määttä -niminen mies. Jannen mukaan Matti oli yhteen aikaan naimisissa, mutta otti eron vaimostaan. Kalle Määtänniemi (sukukirjan taulu 174) taas muutti nimensä muotoon Charles Niemi. Hän ei koskaan ollut naimisissa.

Vermillion-järven historiaa

Paikkakunta Vermillion Lake sijaitsee Duluthin kaupungin ja Towerin välillä, Vermillion-tien varrella, Vermillion-järven kaakkoisrannikolla. Alueen läpi kulkee Pike- eli Haukijoki. Uudisasukkaiden tullessa seutu oli synkkää luonnonmetsää, jossa ennestään asui vain intiaaneja. Ensimmäinen muuttaja Fred Anderson tuli paikkakunnalle vasta vuonna 1893. Hän asettui vaimonsa kanssa Pike-joelle, mutta vuonna 1900 joki tulvi ja hävitti kaikki, mitä he olivat aikaansaaneet. Vuonna 1904, vietettyään muutaman vuoden Towerissa, he palasivat maatilalleen. Andersonit kertoivat, miten "indiaanit, usein kuuteen ja seitsemään kanoottikuormaan asti, tulivat kyläilemään". Intiaanit ystävällisesti tiedustelivat, josko uudisasukkaat haluaisivat peuran syödäkseen. Tiedon saatuaan lähti intiaanijoukko metsään ja palasi lihan kanssa ja lahjoitti sen uusien naapureittensa syötäväksi.

Muita uudisasukkaita olivat mm. Peter Peyla, Matt Hill, David Kuosman, John Johnson, Gust Malander, John Mäkelä, Henry Lahti, Jack Carlson, Uno Huttula, Sam Holappa, Olaf Määttä, Jacob Silverberg, Henry Simonson, William Magnusson, R. Carlson, Charles Karppinen, Andrew Hiltunen, Abraham Peltoniemi, Paul Laitinen ja Theodore Helvey. Siis hyvinkin pohjoismaalainen joukko!

Edelleen kerrotaan, että Olli Määttä omisti ainoan hevosen ja kärryn, joten paikkakuntalaiset tarvitessaan elintarpeita kaupungista lainasivat kulkuneuvot Määtältä. Vaikeimpina alkuvuosina auttoivat miehet muutenkin toinen toistaan, muun muassa rakennustöissä. Rakennustarpeet saatiin metsästä ja hirsiä myytiin myös kaivosyhtiöille. Charles Niemi eli Kalle Määtänniemi oli yksi niistä, jotka kaatoivat metsää. Ensimmäinen koulu rakennettiin hirsistä vuonna 1905. Ensimmäiset paikkakunnalla avioliittoon vihityt nuoret olivat juuri Olli Määttä ja Hilda Pöyliö sekä John Holappa ja Olga Knuti.

Vermillion Lake Township laillistettiin vuonna 1912. Ensimmäiseen hallintoon kuuluivat mm. Charles Niemi ja Olli Määttä, joka toimi poliisikonstaapelina. Raittiusseura "Valon Opas" perustettiin vuonna 1909. Perustajajäseniin kuuluivat mm. John Johnson ja Charles Niemi. Sam Holappa omisti paikkakunnan ensimmäisen auton, ensimmäisen niittykoneen taas Olli Määttä.

Tanssilava rakennettiin lähelle Charles Niemen kotia nuorten huvittelupaikaksi, "jossa he viettivät monta hauskaa tilaisuutta". Sateen sattuessa täytyi yhden henkilöistä luopua tanssista ja suojella sateenvarjolla soittajaa, Matt Mattsonia. Ensimmäiseen orkesteriin kuuluivat Gust Mustonen, Ernest Simonson, John Viermaa ja Charles Niemi.

Vermillion Lake -asukasyhdistyksen muistokirjoitus vuodelta 1938 kiteyttää uudisasukassukupolven työt seuraavasti: "Muistoksi niille saavutuksille, joita tämän paikkakunnan tienraivaajat ja uranuurtajat ovat luoneet. Väsymättömän työn tuloksena synkässä ja villissä metsässä asuen ovat he alkuvaikeudet voittaneet ja ovat nähneet tämän asutuksen kohoavan alueella jossa Indiaanit ennen kulkivat. He ovat asettaneet esimerkin: mitä ystävällisyys, kohteliaisuus, ja hyvä tahto aikaan saavat".


Sangin Seppästen taloja

Sanginkylän kylähistoria käy ansiokkaasti läpi kylän kaikki talot ja niiden historian. Seuraavassa on yhteenveto kylän taloista ja sitten suvun asuinpaikkojen tarkempi esittely. Ohessa on myös taloluettelo Sangin taloista 1500-luvun lopusta itsenäisyyden aikaan (perustuu Sari Mustosen laatimaan luetteloon).

Vuodet 1595 - 1721
1. Holappa
2. Määttä
3. Paavola
4. Seppälä
5. Kärppä
6. Simunanmaa eli Simuna eli Määttä
7. Kemilä
Holappa
Määttä
Takkunen eli Junttari

Seppäs-suvun asuinpaikat kylällä ovat lopulta varsin suppealla alueella. Jos keskipisteeksi ottaa Seppälän talon, ne ovat osin lähestulkoon naapureissa. Miniöitä Seppäset hankkivat muun muuassa järven itärannalta, mutta yllättävän paljon suvulla oli naimakauppoja myös Vuotolle. Sangin Seppästen kantapaikan Lahtikylän ja Vuoton läheisen suhteen naimakauppoja ajatellen huomaa, jos unohtaa hetkeksi nykyisen Ylikiimingintien kulkureittinä Sangilta Vuotolle. Lahtikylästä on Puutturinjärven ohi ja Sanginjoen yli lähes suora reitti luoteeseen, Vuotolle. Ylivuoton kyläkirjassa mainitaan, että vuonna 1748 tehdyssä verollepanokartassa näkyy kapulatie kaartuvaksi Holapan talosta - Sangin Seppästen esi-isän 1630 hankkimasta talosta - Puutturinjärven suuntaan Sangilla. Vielä nytkin Sanginjoen yli on tehty polkusilta, josta on suora reitti Puutturin ja Ylivuoton välillä!

Vuodet 1810 - 1917
1. Holappa
1. Holappa eli Lahti
1. Holappa eli Perälä
2. Määttä eli Niemi
3. Paavola
4. Seppälä eli Seppänen
5. Kärppä
6. Simuna
7. Kemilä
8. Määtänniemi
9. Tervo eli Tervola
10. Rasinmäki eli Rasila
11. Taivalmäki eli Taival eli Mäkelä
12. Kaarteenaho eli Kaarre
13. Musta
14. Koskela
15. Ojanperä eli Potku
16. Ylitalo
17. Vuohinki
18. Isola
19. Pirttikoski eli Koskenniska eli Autio
20. Palovaara
21. Määttä eli Hiltula
22. Niemelä
23. Komminaho eli Kompi
24. Sakaranaho eli Puirova
25. Syvärilä eli Niva
26. Pilto
27. Huosionlampi

Vuodet 1721- 1809
1. Holappa
2. Määttä
3. Paavola
4. Seppälä eli Seppänen
5. Kärppä
6. Simuna eli Määttä
7. Kemilä
8. Määtänniemi eli Niemi
9. Tervola eli Tervo
10. Rasinmäki eli Rasila
11. Taivalmäki eli Taival eli Mäki
12. Kaarteenaho eli Kaarre
13. Musta
14. Koskela
15. Ojanperä
16. Ylitalo
17. Vuohinki
18. Isola
19. Pirttikoskenniska eli Pirttikoski eli Autio
20. Palovaara
21. Määttä
22. Niemelä
23. Komminaho
24. Sakaranaho eli Puirova
25. Syvärilä eli Niva
26. Pilto
27. Huosionlampi

Holappa eli Lahti - Sangin Seppästen kantatalo

Sangin Seppästen kantatalo Sanginkylällä on Holappa, joka jakaantui viimeistään 1650-luvulla Holapaksi eli Lahdeksi ja Seppäläksi. Matti Holappa, Holapan talon isäntä 1567 - (n.) 1597 oli viides sankilainen. Oheisessa kuvassa on Lahden talon lumista pihapiiriä tammikuussa 2007. Vasemmalla näkyvä iso luhtiaitta on lajissaan ainoa koko Sanginkylällä.

Matti Holappa eli Sankilainen tuli Sangille Muhoksen Laitasaaresta, jonne hänen isänsä Olof Olofinpoika oli ehkä muuttanut Karjalasta, Jääskestä. Veli Holappa, joka on tutkinut Holapoiden sukua pitkään, kuvaa Matti Holapan - eli Sangin Seppästen kantaisän Paavo Holapan isoisän isoisän isoisän taustoja seuraavasti.

"Holappa-suku on lähtöisin Jääsken kihlakunnan toisesta neljänneksestä. Niemen kuninkaan kartanon alamaisia. Voitaneen sanoa että lähinnä kai maaorjia mistä nimikin kertoo "holop" eli orja, alamainen ja "sielu" Venäjän kielessä tunnetaan kaikki muodot. Niemen kuninkaan kartano sijaitsi entisen Jääsken pitäjän kirkonkylässä Vuoksen yli menevän -sillan lähellä noin kolmesataa metriä alavirtaan. Kartano oli mahtavimmillaan 1550-luvulla. Neljänneskuntia kuului Jääskeen kaksitoista. Jokaisessa neljänneskunnassa oli nimeltä mainittu (vastaa nykyistä kunnan johtajaa) kylän uskottu mies.Vanhin tunnettu on Olof Olofinpoika syntynyt noin 1510 Jääskessä häviää kirjoista 1565-jälkeen. Limingan kirjoista. Hänen isä lienee ollut Olof Andrejev (holop (v), merkitty 1495 venäläiseen veroluetteloon.

Holopov mainitaan niiden n. 50:n ordoksisen turvapaikan hakijan joukossa jotka siirtyivät Käkisalmen bokostasta v. 1494, "ruotsien" puolelle Jääsken kihlakuntaan. Katso Jääsken kihlakunnan historia osa I s. 476-479 tai tästä linkistä Olof Olofinpoika muutti 1540-1544 Limingan Laitasaaren kylään , jossa tuolloin oli pari kymmentä savua. Olofilla oli ainakin kaksi poikaa Matti ja Pekka, Matti syntynyt noin1538 rakensi ensimmäisen Holappa Nro 1, (nyk. Lahti) nimisen talon vuonna 1567-68 silloisen Utajärven Sanginjärven kylään. Matin jälkeläisiä ovat kaikki Holappa nimiset ihmiset. - tietysti on paljon sukuun tulleita ja suvusta menneitä. Koska ennen vanhaan talon nimestä tuli aina sukunimi isännälle niin monta kertaa kuin vaihtoi taloa. Muhoksen seurakunnan internetsivujen aloitussivulla on kuva vuoden 1580 Laitasaaren kymmenysluettelosta rivillä 10 on Holapan suvun toiseksi vanhin täysin varma ja varmistettu Matts Holappa s. 1538 kuoli Utajärven Sangin Holapassa Nro 1 v. 1590. Matin isä on Olof Olofinp. Valokopio ja samoin kopio koko kymmenysluettelosta on allekirjoittaneella". 

Matti Holappa eli Sankilainen on mainittu Muhoksen kymmenysluettelossa vuodelta 1588 "Laitasaari"-otsikon jälkeen kymmenennellä rivillä. Matti Holapan jälkeläiset perustivat Puolangan Askanmäellä kesällä 2006 Holappa-sukuseuran. Sangin Seppäset, joiden kantaisä Paavo on samaisia Matin jälkeläisiä, ovat siis yksi Holapoiden sukuhaara.

Erkki Matinpoika Holappa "sinnitteli tilanhoidossa" Holapassa vanhan vihan jälkeen 1598-1623, kuten Sangin kyläkirja tilanpitoa luonnehtii. 1624-1632 Holapan isäntänä oli Matti Erkinpoika Holappa, joka oli syntynyt noin 1569. Matin poika Matti Holappa oli jakamattoman Holapan talon isäntänä 1633-1654 ja toisen puoliskon eli Seppälän isäntänä 1654-1658. Hänen puolisonsa oli Aune, os. Siira Ylivuotolta. Tätä kautta lienee myös selvää, miksi Paavo Matinpoika Holapasta tuli vuonna 1630 Ylivuoton Siiran eli Holapan talon uusi isäntä.

Holapasta Seppäläksi

Holappa oli merkitty veroluetteloihin kahdeksi taloksi vuodesta 1655 lähtien. Matti Matinpojan isännöimää osaa alettiin myöhemmin kutsua Seppäläksi tai Seppäseksi. Ensimmäisen kerran tämä nimi esiintyy vuonna 1695. Toinen osa, Holappa, jakaantui 1800-luvulla Lahden ja Perälän taloiksi. Kuvassa on Seppälän talo tammikuun 2007 talvisessa rauhassa.

Matin jälkeen Seppälää isännöi vuosina 1659-1667 hänen poikansa Erkki, joka kuoli ennen vuotta 1668. Tuona vuonna nimittäin vanhaisäntä Matti halusi testamentata talon Erkin vaimon Annan uudelle puolisolle Juho Juhonpojalle. Näin tapahtuikin, Juho oli isäntänä 1668-1688.

Vuonna 1688 Seppälän talo jakaantui kahtia, Juho luovutti talon toisen puolen Annan ja Erkin Aune-tyttärelle. Aunen puoliso Heikki Pekanpoika isännöi Seppälän toista puoliskoa. Samalla Juho luovutti isännyyden omasta puolestaan Heikin veljen Juhon Lauri-pojalle. Siispä Seppälän molempiin osiin saatiin uudet isännät. Talo oli kuitenkin joutunut velkoihin, pellot jäivät viljelemättä 1696 ja tila meni velkojen takia käräjillä kauppias Bougmanille. Kun sekä Heikki että Lauri kuolivat 1697, Seppälä jäi autioksi pariksi vuodeksi.

Vuonna 1699 Seppälän isännäksi muutti Holapasta Paavo Matinpoika Holappa puolisonsa Margetan eli Reetan kanssa, Sangin Seppästen kantaisä. Paavon isä Matti oli Holapan isäntä 1668, mutta luopui isännyydestään vuosien 1638 ja 1687 välillä. Hänen isänsä, eli Sangin Seppästen kantaisän Paavon isoisä ja kaima Paavo oli ollut Holapan talon isäntänä 1655-1667. Isoisä-Paavo oli edellä mainitun Matti Matinpoika Holapan poika, joka siis mainitaan ensimmäisen kerran kahtia jakaantuneen Holapan talon Seppälä-osan isäntänä.

Näin siis Sangin Seppästen kantaisä Paavo otti haltuunsa isoisänsä isän Matin asuttaman talon 45 vuotta myöhemmin, mutta ei perintö- vaan kruununtilana. Syynä ei ehkä ollut niinkään Matti Matinpojan tai hänen jälkeensä Seppälän tilaa isännöineiden henkilöiden osaamattomuus - vaikka talolla olikin velkarästejä jo 1670-luvulla, vaan 1690-luvun puolenvälin nälkävuodet. Paavo oli Seppälän isäntänä vuoteen 1724 asti, jonka jälkeen taloa isännöi hänen poikansa Pekka (sukukirjan taulu 2), vuodesta 1725 kuolemaansa saakka eli vuoteen 1743.

Seppälän toisena isäntänä 1727-1742 mainitaan Pekan nuorempi veli Aapo (sukukirjan taulu 3). Aapon leski Marketta eli Reetta meni uusiin naimisiin juorkunalaisen Juho Lipposen eli Seppäsen kanssa. Juho oli Seppälän isäntä 1744-1777. Juho ja Reetta hankkivat Seppälän kruununtilalle - joksi se oli muuttunut oltuaan autiona kovien aikojen seurauksena juuri ennen 1700-luvun alkua - uudelleen perintötilan luonnon, 24. marraskuuta 1757.

1770-luvulla Seppälä jakaantui kahdeksi savuksi, joista ensimmäistä isännöi Reetan ja Aapon poika - eli Juhon poikapuoli - Pekka (sukukirjan taulu 4) 1778-1798. Hän luopui isännyydestä ennen kuolemaansa, vaimonsa Liisan (vuosiksi 1799-1800) hyväksi. Seppälän ensimmäisen savun isäntänä oli Pekan ja Liisan poika Juho (sukukirjan taulu 5) vuosina 1801-1810, jonka jälkeen leski Kaarina myi tilanpuoliskon naapuritalon eli Holapan veljeksille Heikki, Samuli ja Lauri Holapalle vuonna 1814. Seppälän toista savua isännöi 1760-luvun lopulta vuoteen 1794 Olli Seppänen (sukukirjan taulu 170, Aapon lesken Reetan ja Juho Seppäsen eli Lipposen poika) eli Määtänniemi, joka siirtyi Määtänniemen isännäksi 1795. Ollin pojat Juho ja Olli (sukukirjan taulu 171) olivat Seppälän isäntinä vuosina 1808-1813.

Toisen talonpuoliskon omistajaksi tuli Juhon kuoltua talokaupan kautta Samuli Niemelä, vuosiksi 1813-16. Hän myi Seppälän 2. savun edellä mainituille Holapan veljeksille vuonna 1816, joista Lauri sai koko Seppälän haltuunsa vuonna 1819. Laurin vaimo oli Liisa Juhontytär Seppälä (sukukirjan taulu 5). Lauri oli Seppälän isäntä 1819-1836 ja hänen kuoltuaan Liisa isännöi taloa 1837-1840. Liisa ja hänen toinen miehensä Erkki Holappa, Seppälän isäntä 1841-1844, myivät tilan Liisan ja Laurin pojalle Heikille, joka oli isäntä 1845-1847. Heikin naitua Paavolan talon tyttären Briitan hän oli Paavolan 2. savun isäntä 1852-1853.

1850-luvulla Seppälän talo jakaantui taas kahdeksi savuksi, joista toista Heikki ja Briitta palasivat isännöimään Paavolasta vuosiksi 1853-1859. Tämän jälkeen Seppälä taas yhdistyi yhdeksi tilaksi, mutta joutui samalla pois Seppäs-suvun omistuksesta. Seppälä (n:ro 4, Sangin kylähistorian sivut 441-443) palasi kuitenkin Seppäs-suvun haltuun vuonna 1956, kun Antti ja Anna Pirttikoski (sukukirjan taulu 61) hankkivat sen vaihtokaupalla omistukseensa. Vuosina 1958-1987 Seppälän omistivat Antin ja Annan lapset Tauno, Hilkka, Martta, Teuvo, Katri, Toini, Tyyne ja Eero Pirttikoski. Nykyään rakennukset - mukaan luettuna kuuluisa kivinavetta - ja pihapiiri ovat Teuvo (sukukirjan taulu 67) ja Jukka (eli Eero Juhani, sukukirjan taulu 61) Pirttikosken omistuksessa. Tilaan kuulunut Laitisenniemi on taas Katri Paajasen, os. Pirttikoski (sukukirjan taulu 68) omistuksessa.

MUITA SUVUN ASUTTAMIA TALOJA SANGILLA

Seppäset ovat ehtineet asua varsin monessa eri paikassa Sangilla ja ovat olleet myös perustamassa useampia uudistiloja. Asuinpaikat sijoittuvat yhtäältä melko lähelle Lahtikylää ja Seppälää, mutta on Seppäsiä ehtinyt muuttaa muun muassa Puolangantien varteen kylän pohjoislaidalle ja muutamaan taloon Ylikiimingintien varrella. Utoksella olevan Potkun eli Ojanperän talon perustaja 1850-luvun puolivälissä oli Sangin Seppäsiä, Pekka Komminaho (sukukirjan taulu 10), mutta yritys ei onnistunut. Utoksella ei ole sen jälkeen Sangin Seppäsiä juuri asunut - muita Seppäsiä kyllä.

Haapola

Haapolan talo r:no 4:54 (Sangin kylähistorian sivu 449) erotettiin Seppälän maasta asutustilaksi ennen sotia. Haapola oli Jaakko ja Mari Seppäsen ja heidän kuuden lapsensa koti. Talo siirtyi Jaakon ja Marin kuoltua Elvi ja Eino Hentilälle, sitten heidän perikunnalleen ja 2000-luvun alussa pois suvun omistuksesta. Kuvassa on Haapolan talo pihan puolelta tammikuussa 2007.

Heikkilä

Heikkilä r:no 6:23 (Sangin kylähistorian sivut 424-425) erotettiin Simunan tilasta vuonna 1931. Heikki Seppänen (sukukirjan taulu 119, sukukirjassa mainitaan virheellisesti Heikki Seppäsen asuneen Seppälässä) oli rakentanut Heikkilän talon jo vuonna 1925. Heikin kuoltua 1939 hänen vaimonsa Lydia (os. Jokikokko) myi tilan Jaakko ja Irja Pirttikoskelle (sukukirjan taulu 89) vuonna 1956, jotka myivät sen edelleen Eino ja Martta Tuppuraiselle vuonna 1963. Heikkilä siis kuului Seppäs-suvulle kolmisenkymmentä vuotta.

Isola

Isolan talo r:no 18:2 (Sangin kylähistorian sivu 471) on Kiiminkijoen takana Huosiuslammen naapurina. Vuodesta 1917 talon omisti kiiminkiläinen Aittokosken Mylly ja Saha, mutta Juho Heikki Pirttikoski (s. 1904, sukukirjan taulu 71) oli talon omistaja vuonna 1929. Juho Heikin ja hänen vaimonsa Lydian kolmesta lapsesta vanhimmat Martta (s. 1925) ja Aino (s. 1928) olivat tuolloin aivan pieniä.

Juho Heikki luopui talosta jo seuraavana vuonna ja sillä oli useita eri omistajia, kunnes Juho Heikin vanhempi veli Antti (s. 1902, sukukirjan taulu 61) ja hänen vaimonsa Anna Pirttikoski hankkivat talon omistukseensa 1948. He myivät Isolan Pällin Valo Oy:lle suunniteltua voimalaitostyömaata silmällä pitäen vuonna 1957. Voimalaitosta ei tullut, nykyään talo on Oulun Seudun Sähkö Oy:n virkistyskäytössä.

Junttila ja Karhu

Junttilan tila r:no 34:1 (Sangin kylähistorian sivu 368) on vanha savupirtin paikka, jonka torpankontrahdissa vuodelta 1889 on Juho Juhonpoika Komminahon (s. 1866, sukukirjan taulu 15) puumerkki. Sangin kylähistorian mukaan Juhon isä Juho eli Juntti Komminaho - Pekka Seppäsen eli Komminahon kolmanneksi vanhin poika - olisi perustanut Junttilan kruununmetsätorpan vuonna 1871, asusteltuaan vaimoineen Sangilla "irtolaisena ja köyhäinhoitolaisena" 1860-luvulla.

Juholta ja tämän vaimolta Reetalta talo jäi vuonna 1896 poika Juho Pietarille eli Juho Pekalle, jonka pojat Valtter Henrik ja Kalevi Anton omistivat sen ensin puoliksi ja sitten Anton yksinään. Juho Pekka ehti olla Karhusaaren eli Karhun kruununmetsätorpan torpparina vuosina 1891-1896. Karhu, joka on asuinpaikkana hävinnyt, sijaitsi Junttilasta hieman Juorkunaan päin, maantien itäpuolella. Vuosina 1899-1908 Karhun torpparina olivat vielä Komminahot, Matti (synt. 1873) ja Liisa (synt. 1871), mutta heidän kuulumisestaan Seppäs-sukuun ei ole tietoa. Vanhan Junttilan eli Puolangantien länsipuolen paikalla on nyt Anton ja Irma Komminahon (o.s. Pirttikoski, Eetu ja Alma Pirttikosken tytär) pojan talo.

Jussinaho

Jussinahon tila r:no 31:16 Puolangantien varressa Siltalan naapurissa, oli Eetu ja Alma Pirttikosken, Jaakko ja Valma Pirttikosken ja Juhani Pirttikosken omistuksessa. Nyttemmin talon, joka on ollut kruunun metsätorppa, omistaa Väinö Valkonen. Jussinaho on ollut jo pitkään autiona. Ohessa talon ruohottunutta pihapiiriä kesällä 2007.

Pirttikosken veljekset elävät silti kyläläisten muistoissa. Sangin kylähistorian sivulla 370 ovat Pirttikosken Jaakko- ja Eino-veljekset täydessä 1930-luvun tällingissä: saappaat, pussihousut, pusero, kauluspaita ja kravatti!

Komminaho ja Kaarre

Seppäs-suvun Komminahot saivat nimensä Komminahon talosta (r:no 23:8, Sangin kylähistorian sivu 433). Aappo Pekanpoika Seppänen (sukukirjan taulu 26) perusti Komminahon uudistilan nykyiselle Puutturinkylälle Sanginjokivarteen 1795. Aappo oli uudistilan isäntänä kymmenisen vuotta ja luovutti tilan renki Matti Pahkaselle 28. tammikuuta 1805. Tämä jälkeen Aappo ja hänen vaimonsa Reetta asuivat Seppälässä ja olivat huonemiehinä Sangilla, sittemmin Aappo oli renkinä Juorkunassa. Tilan luovutuksen selittää Sangin kylähistorian toimittajan Esko Vesalan mukaan, että renki-Matti oli nainut joulukuussa 1804 Aapon sisaren, vuonna 1778 syntyneen Kaarinan.

Tässä kohden Sangin Seppästen sukukirjan ja kylähistorian tiedot eivät täsmää, edellisen mukaan Kaarina (eli Kaisa, Carin) olisi nainut 10.4.1804 talollisen poika Heikki Holapan (mahdollisesti Muhokselta). Sen, että kyse on samasta Kaarinasta, varmistaa molemmissa kirjoissa oleva tieto hänen aviottomasta lapsestaan Kaarinasta, syntynyt 25.4.1800. Kylähistorian mukaan Kaarinaa "sanottiin mielisairaaksi". Matille ja Kaarinalle olisi syntynyt tytär Aune 5.2.1805.

Matti ja Kaarina isännöivät Sangin kylähistorian mukaan Komminahoa 1805-1807, jonka jälkeen isännäksi olisi tullut Aapon ja Kaarinan veli Matti Pekanpoika Seppänen (s. 6.8.1799). Sukukirjasta löytyy kyllä veli Matti, mutta syntymäaika ei täsmää (s. 9.11.1769). Sukukirjassa ei Matista (taulu 4) ole paljon tietoa, joten mahdollisesti kyläkirjan tiedot Matista (puoliso Marketta Matintytär, s. 1744, lapsia Liisa, Pekka, Juho, Marketta, muutti perheineeen Tyrnävälle 1811) tuovat hieman lisävalaistusta Pekka Aaponpoika ja Liisa Seppäsen perheen vaiheisiin.

Edelleen, kylähistorian mukaan Komminahon tila autioitui vuoteen 1818 asti (tosin tilalla asui huonemies Matti Väänänen 1811-1815) Matin muutettua Tyrnävälle, kunnes 1818-1825 Komminaho sai asukkaikseen Olli Ollinpoika Seppäsen eli Määtänniemen lesken Kaisan (sukukirjan taulu 171). Olli oli kuollut viisi vuotta aiemmin eli 1813, vain 28-vuotiaana. Kaisa muutti Komminaholle Matti Matinpoika Väyrysen (myöhemmin eli 1827-1849 Kaarteenahon isäntä) mukana, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin Ollin kuoltua, joko vuonna 1816 tai 1817.

Sairaalloisuuden ja varattomuuden takia Matti kuitenkin luopui Komminahon isännyydestä ja tilalle tuli uudeksi isännäksi vuonna 1825 talon perustajan eli Aapon pojanpoika Pekka Seppänen (myöhemmin Komminaho, sukukirjan taulu 10) Reetta-vaimoineen. Matti ja Kaisa taas muuttivat Kaartenahon tilalle (rn:o 12, Sangin kyläkirjan sivu 431), jota heidän poikansa Matti isännöi 1861-1864. Matti-poika kuoli Määtänniemen eli äidinsä kotitalon mäkitupalaisena vuonna 1867.

Pekka Seppäsen talonpitokaan ei Komminahossa menestynyt, ja vuonna 1834 hän luovutti tilan Jaakko Simunalle ja hänen pojilleen, joilta se siirtyi edelleen Kaarteenahoille ja Parkkisille ja lopulta Tervoille eli Komminahoille vuonna 1881. Komminahon tila ehti siis olla Seppäs-suvulla perustamisestaan lähtien nelisenkymmentä vuotta, huonolla menestyksellä. Pekka ja Reetta yrittivät talollisina vielä Ojanperän eli Potkun tilalla 1848-1853, mutta tämäkään yritys ei menestynyt.

Toisaalta kannattaa todeta, että tilan 1881 ostaneiden Heikki ja Liisa Tervon tytär Reeta avioitui Puolangalta Perälän taloon muuttaneen Juho Holapan kanssa ja asui leskenä Komminaholla lastensa ja lapsipuoltensa kanssa. Jälkimmäisistä Katri Holappa eli Ojalan Kaija oli Haapolan Jaakko Seppäsen pojan Jaskan (sukukirjan taulu 145) anoppi. Jaska ja Kaijan tytär Signe vihittiin 1951, siis 70 vuotta sen jälkeen kun Komminahon Pekka Komminaho myi tilansa Tervoille. Jaska ja Signe asuivat jonkin aikaa vihille menonsa jälkeen Ojalassa, Mustan talon 2. savussa, jossa Seppäs-sukua myös oli asustellut 1800-luvun loppupuolella.

Korpela

Korpela, r:no 4:35 (Sangin kylähistorian sivu 463) Ylikiimingintien varressa ennen Jokikylän tien risteystä, oli Anna ja Antti Pirttikoskelle (kts. Isola) Seppälän tilan jaossa vuonna 1929 lohkottu tila. Korpela oli tuolloin yli sadan hehtaarin tila, joka oli tunnettu Antin tervanpolttotehtaasta. Antti ja Anna muuttivat vuonna 1948 Isolan taloon muutaman kilometrin päähän Huosiuslammen naapuriksi.

Koskela

Sangin Seppäset ovat jostain syystä asuneet erittäin harvoin Utoksella ja Potkulla, Koskelan talon (r:no 14, Sangin kylähistorian sivu 388) torppareina mainitaan kuitenkin vuosina 1852-1853 Heikki Aaponpoika Seppänen (sukukirjan taulu 28) perheineen.

Mankilanmaa

Mankilanmaan kruununmetsätorppa perustettiin 1905. Se on Sanginkylän viimeinen talo ennen Juorkunaa, jossa Anna ja Heikki Pirttikoski (sukukirjan taulu 60) perheineen asuivat talon perustamisesta lähtien.

Musta ja Ojala

Mustan talon (r:no 13, Sangin kylähistorian sivut 362-363) perusti renki Jaakko Antinpoika Hiltunen vuonna 1790. Taloa asutti 1804 - n. 1813 (sukukirjan mukaan 1816) Pekka Pekanpoika Seppänen (sukukirjan taulu 9), joka sittemmin asui sekä Pilton talossa (1815-1818 ja 1820-1821) että Komminahossa (1829-1835, r:no 23:8, Sangin kylähistorian sivu 433), kun hänen poikansa oli siellä isäntänä.

Mustalle tuli uudeksi isännäksi Erkki Pekanpoika Seppänen (sukukirjan taulu 168) perheineen, Pekka Pekanpojan nuorin veli. Erkki isännöi Mustan taloa vuosina 1814-15. Hän oli asunut Seppälässä vuosisadan alussa ja isännöi sukukirjan mukaan lyhyen aikaa myös Määtänniemeä ja muutti Utajärvelle 1820-luvulla, mutta palasi takaisin Sangille huonemieheksi. Erkissä oli selvästi kulkumiehen verta, kuten tarkemmin ajatellen monessa muussakin Seppäs-suvun miehessä.

Mustaa emännöi Seppäs-suvun edustajana vuosina 1855-1861 Liisa Juhontytär Seppänen (sukukirjan taulu 5), joka oli asunut Mustan tilan Ojala-torpassa (r:no 13:53, Sangin kylähistorian sivu 360) toisen puolisonsa Erkki Holapan eli Seppänsen kanssa vuosina 1851-1854. Liisa oli emännöinyt aiemmin Seppälää ensimmäisen miehensä Lauri Holapan kanssa.

Lauri Holapan ja Liisan poika Paavo (sukukirjan taulu 5) tuli Mustan isännäksi vuosiksi 1861-1882. Paavo sai Mustan 1. savun nimiinsä perinnöksi 1886, mutta lähti Amerikkaan ja antoi isännyyden Matti Ollinpoika Määtänniemelle (sukukirjan taulu 175) 1883-1898, joka myös lähti Amerikkaan, vuonna 1899. Matti oli asunut Määtänniemessä - eli seppäläläisten ja määtänniemeläisten suhde selittänee Matin isännyyden Paavon omistamassa talossa.

Määtänniemi

Määtänniemen talon (r:no 8, Sangin kylähistorian sivu 446) nimi oli vuoteen 1905 asti Niemi, Sanginniemi tai Niemelä (Sangin kylähistorian sivu 148). Kuvassa on Määtänniemen talo ja pihaa tammikuun 2007 pakkasessa. Päärakennus on poikkeuksellisen suuri ja pihapirissä on useita vanhoja rakennuksia, mukaan lukien savusauna ja ikivanha nukkuma-aitta. Talo sijaitsee Sanginjärven niemessä korkealla törmällä, josta järvi näkyy laajasti Tankolahdelle eli kaakkoon päin, Niemikylän suuntaan itään ja pohjoiskoilliseen Keinälän ja Mäkelän suuntaan. Eipä siis ihme, että talon vuonna 1755 perustanut renki Antti Pekanpoika Kinnunen valitsi juuri tuon paikan rakennukselle.

Sangin Seppäsille läheiseksi asuinpaikaksi Määtänniemi tuli, kun Olli Juhonpoika Seppänen (Aapo Seppäsen lesken Reetan ja Juho Lipposen poika, sukukirjan taulu 170) osti tilan 900 kuparitaalerilla 20.11.1794. Kyläkirjan mukaan "Ollista todettiin, että hän oli ahkera ja hänellä oli hyvä työapu varttuneista lapsista". Olli oli leski, vaimo Reetta oli kuollut kolme ja puoli vuotta aiemmin eli toukokuussa 1791 vesitautiin. Lapsia oli syntynyt paljon, yhteensä kaksitoista. Olli oli isäntänä viisi vuotta eli vuoteen 1799, jonka jälkeen hänen poikansa Juho ja tämän vaimo Elsa (tai Elina) - Taivalmäen eli Keinälän uudisraivaajan Yrjö Taivalmäen tytär isännöivät taloa 1800-1807.

Tämä jälkeen Erkki Pekanpoika Seppänen (sukukirjan taulu 168) tuli Määtänniemen isännäksi 1808-1812. Seuraava isäntä taas oli Olli Ollinpoika Seppänen eli Määtänniemi eli Niemi (sukukirjan taulu 171), joka kuitenkin kuoli ähkyyn vain 28-vuotiaana 1813. Hänen leskensä Kaisa eli Kaarina isännöi Määtänniemeä vuonna 1814, apunaan Ollin veli Juho - joka oli ollut Määtänniemen isäntä aiemmin eli vuosina 1800-1807. Kaarina meni naimisiin 1816 tai 1817 Matti Väyrysen eli Komminahon eli Kaarteenahon kanssa ja muutti Seppästen perustamaan Komminahoon.

Juho oli ollut Seppälän isäntä 1811-1813 ja sai nyt Määtänniemen isännöidäkseen vuoteen 1842, vaikka Ollin täysi-ikäinen poika Olli valitti lääninhallitukseen Juhon "tunkeutuneen omavaltaisesti tilan haltijaksi". Juho lunasti Määtänniemen kruunutilan perintötilaksi vuonna 1834. Juhon kuoltua 1842 leski Elsa oli pari vuotta isäntänä, vaikka ilmeisesti tilakauppa Juhon isännyydestä valittaneen Ollin ja hänen puolisonsa Annan hyväksi oli tehty jo viimeistään 1840. Olli ja Anna olivat Määtänniemen isäntinä 1845-1858 ja Anna Ollin kuoltua vielä yksinään, vuosina 1859-1867.

Annan ja Ollin kolmesta pojasta Juho luopui osuudestaan Määtänniemeen ja muutti Muhokselle 1899. Tila jakaantui nyt kahteen savuun, Annan ja Ollin pojille Ollille ja Matille. Pojat isännöivät omia osiaan 1868-1882, kunnes myivät koko Määtänniemen tilan Erkki (eli Eera) Kaarteenaholle 1883 ja muuttivat Mustan tilalle, toinen asumaan Mustan 1. savua ja toinen 2. savua eli Ojalan taloa. Määtänniemen ja Kaarteenahon talojen historiat siis yhtyivät jälleen, olihan Kaarteenahon perustanut Matti Erkinpoika Väänänen, Määtänniemen perustajan poika, reilut sata vuotta aiemmin eli vuonna 1789. Määtänniemen taloa ovat sittemmin isännöineet Erkki Kaartenahon poika Pekka Liisa-vaimoineen ja heidän jälkeläisensä.

Matti Ollinpoika Määtänniemen eli Mustan lapsiin liittyy selvittämättä oleva yhteys Ylivuoton Niemelän talon asukkaisiin, jotka ovat myös sukunimeltään Määtänniemiä. Ylivuoton kylähistorian mukaan (s. 67) Vähävuoton rannalla olevaa Niemelää olisi vuodesta 1897 saakka asuttanut ensin Holapan talon huonemiehenä ja mäkitupalaisena ja myöhemmin talonomistajana Juho Matinpoika Määtänniemi eli Musta (s. 1876), vaimonsa Kreeta-Liisan (s. 1874) ja lastensa kanssa. Sangin Seppästen sukukirjan mukaan Mustan 1. savun omistajalla Matti Ollinpoika Määtänniemellä (sukukirjan taulu 175) taas ei ollut Juho-nimistä poikaa. Arvoituksen ratkaisuna tosin olisi, että sukukirjassa mainittu 18.9.1876 syntynyt "Johanna"-niminen tyttö olisikin tuo samainen Juho Määtänniemi eli Musta! Tämä tuntuu varsin todennäköiseltä.

Ojanperä eli Potku

Potku (r:no 15, Sangin kylähistorian sivu 412) eli aiemmalta nimeltään Ojanperä oli Pekka Pekanpoika Seppäsen eli Komminahon (sukukirjan taulu 10) perheen uudistilana 1848-1853 eli viisi vuotta, perheen lähdettyä Komminahosta. Ojanperä-nimi periytyy 1789 perustetusta mutta mittaamatta jääneestä Ojanperän autiosta. Pekan yritys ei taaskaan onnistunut, vaan hän muutti Kärpän talon huonemieheksi, jossa kuoli 1866. Ojanperän eli Potkun talo asutettiin pysyvästi vasta syyskuussa 1874.

Ollilanniemi

Sangin kylähistorian mukaan (sivut 197-198) Stiina Pekantytär Holappa (os. Seppänen, sukukirjan taulu 4) olisi miehensä Juho Holapan kanssa anonut vuonna 1795 lupaa perustaa Ollilanniemelle uudistila, mutta perustamisyritys raukesi. Melkein sata viisikymmentä vuotta myöhemmin Ollilanniemen talo (r:no 11:4, Sangin kylähistorian sivut 421-422) Oltavan ja Kutulan välissä oli Juho Heikki Pirttikosken (sukukirjan taulu 67) omistuksessa, mutta ilmeisesti vain hyvin lyhyen aikaa, vuonna 1936.

Pilto

Pilton talon (r:no 26, Sangin kylähistorian sivut 457) historiaan liittyy erikoinen vaihe vuosina 1815-1818 ja 1820-1821, jolloin Mustan taloa aiemmin asuttanut Pekka Pekanpoika Seppänen (sukukirjan taulu 10) otti vuonna 1811 autioksi jääneen talon käyttöönsä vuonna 1815. Pekka ei hankkinut asumiselleen lupaa tai ilmoittanut siitä viranomaislle. Tilan aiemman omistajan pojan Sakari Pilton palattua takaisin autioksi jättämäänsä taloon vuonna 1818 hän ajoi Pekka Seppäsen ensin muualle, mutta luovutti talon sitten syytinkisopimusta vastaan Pekalle vuonna 1820.

Sakarin sisaren tytär Liisa, tilan perustajan Matti Pilton tyttärentytär, alkoi kuitenkin ajaa tilaa itselleen syyttäen Pekkaa tilan lähimetsien hävittämisestä tervanpolttoa varten. Vaikka Pekka vetosi tervarahoilla maksetun talon veroja, hän joutui luovuttamaan Pilton Liisalle vuonna 1821. Pekan poika Pekka (sukukirjan taulu 12) ja hänen vaimonsa Beata olivat Sangin kylähistorian mukaan (sivu 231) vuonna 1857 "Pilton irtolaisia" ja myöhemmin Kärpän huonemiehiä ja mäkitupalaisia.

Taivalmäki eli Mäkelä

Pekka Pekanpoika ja Stiina Seppäsen tytär Anna (sukukirjan taulu 9) emännöi Taivalmäen eli Mäkelän taloa (r:no 11, Sangin kylähistorian sivu 417) Filip eli Vilppu Taivalmäen (alunperin Vesanen eli Kärppä) vaimona vuodesta 1832. Mäkelän isäntänä hän oli Vilpun kuoltua 1845-1859. Pekka ja Stiina muuttivat Mäkelään Annan mukana. Annan ja Vilpun pojan Jaakon (synt. 1835) perilliset pitivät Mäkelän tilaa hallussaan vuoteen 1896, jolloin se myytiin Jaakko Holapalle.


Tarinoita Seppäsistä 

VÄLIMAAN TALO JA ASUKKAAT

Kaisa Seppänen, syyskuu 2009

Iisak Anselm syntyi Juho Heikki Seppäsen (1852-1934) ja Liisa Seppäsen, os. Itäpään (1855-1930) perheeseen nuorimmaisena lapsena 26.3.1899. Perhe asui Utajärven Juorkunan kylässä Välivaara -nimisessä v. 1900 perustetussa kruununtorpassa. Välivaara -nimi esiintyy vain asiakirjoissa, puhekielessä se on ollut aina Välimaa. Ennen Välimaalle tuloaan Heikki ja Liisa perheineen olivat asuneet Aurakankaalla Juorkunan vanhan koulun läheisyydessä. Rakennus, jossa he asuivat, oli sen jälkeen oppilasasuntolana ja keittolana 1950-luvulle asti, jolloin Juorkunaan valmistui uusi koulu ja vanha koulu jäi autioksi. Kaikki rakennukset on purettu myöhemmin pois ja paikalla on vain vuonna 2007 paljastettu muistomerkki.

Perheen muuttaessa Välimaalle paikka oli aivan koskematonta ja synkkää metsää. Alkoi uuden kodin rakentaminen, mutta onneksi rakennuspuita ei tarvinnut kaukaa raahata, vaan pirtin hirret saatiin aivan paikanpäältä ja pihapiiri alkoi muotoutua ja avartua. Rakentamisen ajan perhe asui vanhassa riihessä, joka kökötti kivenheiton päässä tulevasta uudesta pirttirakennuksesta, joka valmistui vuonna 1904. Välimaan Anseli, kuten häntä Juorkunassa kutsuttiin, asui lähes koko elämänsä ajan Välimaalla eli tällä samalla paikalla, jossa me mieheni Alpon kanssa nykyisin asustelemme. Heikin ja Liisan lapsista jäi tähän kotipaikalle asumaan vanhin ja nuorin veljeksistä eli Juho (1878-1955) puhekielessä Jussi ja Anseli. Molemmilla oli isot perheet, joten Välimaan törmällä oli vilinää ja vilskettä tuohon aikaan. Tätä yhteisasumista kesti 1940-luvun loppupuolelle asti, jolloin veljekset jakoivat tilan. Välimaan vuonna 1904 rakennettu pirtti siirrettiin tien toiselle puolelle ja siitä tuli Jussin perheen uusi koti, johon he muuttivat syksyllä 1947.

Tilan nimeksi tuli Seppälä. Vanha pirttirakennus on vieläkin pystyssä Seppälän pihapiirissä ja rakennuksen päädyssä näkyy vuosiluku 1904. Kerrotaan, että veljeksistä Jaakko (1891-1976) on kaivertanut sen silloin vuosisadan alussa rakentamisen aikana. Anseli perheineen jäi asumaan Välimaalle 1928 valmistuneeseen rakennukseen, jota 1950-luvun alkupuolella laajennettiin, jolloin rakennuksen jatkeeksi saatiin tilava pirtti. Anseli avioitui 29.9.1929 Hilja Parkkisen kanssa, s. Ylikiimingissä 24.6.1912.

Perheeseen syntyi 10 lasta. Aune (1930, k. 2006), Erkki (1932, k.1932), Eeva (1933), Aaro (1935), Martta (1937, k. 2001), Maija (1940), Elvi (1943), Alpo (1945), Aimo (1949) ja Toini (1951). Hilja kuoli 8.3.1970 ja Anseli vajaan vuotta myöhemmin eli 5.2.1971.



1928 rakennetun Välimaan pirtin seinustalla Anseli, seuranaan vaimonsa Hilja, lapset Aaro ja Toini sekä lapsenlapsi Ari Kaakinen. Kuva on otettu kesällä 1962.

Vuonna 1918 tuli Suomeen torpparilaki ja vuosina 1920 ja 1921 sitä vielä täydennettiin niin, että se koski myös kruununtorppareita. Kyseinen laki antoi torppareille mahdollisuuden lunastaa omaksi torpat, joissa he olivat vuokralla. Tätä oikeutta käytti hyväkseen 1940-luvulle mennessä kaikkiaan 45 000 torpparia ja yksi heistä oli Anseli. Vuonna 1931 tuli kruununtorppari Anselmi Seppäsestä asutustilallinen Anselmi Seppänen. Valtion perimä lunastushinta oli 16.600 markkaa, jota ei tarvinnut kerralla maksaa, vaan sai vuosittain maksaa pääoman kuoletusta ja korkoa 5 %.

Välimaan kuittauskirja maaliskuulta 1931.

Anseli sotaväessä

Pisimmät ajat pois kotoa Anseli joutui olemaan sotaväessä sekä osallistuessaan talvi- ja jatkosotaan. Siihen aikaan armeijareissu kesti vuositolkulla, eikä ollut pitkiä viikonloppulomia, kuten nykyään. Se oli täällä syrjäseudulla kasvaneelle nuorelle miehelle kova ja mieleen painuva reissu. Kutsunnan jälkeen Anseli määrättiin vasta perustettuun Suomen armeijaan syyskuussa 1919. Hän oli itsenäisen Suomen ensimmäisiä alokkaita, joista koulutettiin maanpuolustajia tälle Suomenmaalle. Anselin ensimmäinen palveluspaikka oli Tampere, jossa oli juhlallinen vastaanotto uusille alokkaille aivan torvisoiton juhlistamana. Sodan jäljet näkyivät vielä maastossa olevina isoina hylsykasoina. Suomen armeijassa elettiin tuolloin köyhää vapaussodan jälkeistä aikaa. Puute oli jokapäiväistä ja puutetta oli vähän joka asiasta. Ruokapuoli oli aika yksitoikkoista, etupäässä kaalikeittoa. Viihtyvyyttä lisäsi se, että komppanian päällikkö oli reilun oloinen mies, tarjosi tupakkaakin pojille.

Seuraavana vuonna eli 1920 Anselista alettiin kouluttaa puhelin- ja viestimiestä. Se oli vain luotettavien miesten hommaa ja Anselihan oli sopivan luotettava siihen touhuun.  Koulutusjakson päätteeksi tehtiin retki eli eräänlainen loppusota Näsijärven rannoilla. Sotilaat kulkivat kahlaamalla Näsijärven ympäri, vaikka oli talvisaika. Hiihtämällä liikkuminen olisi ollut ehkä helpompaa, kuin lumisohjossa kahlaaminen, mutta ilmeisesti kevät oli jo niin pitkällä, ettei ollut hiihtokelejä ja varmaan armeijalla oli suksistakin puutetta, kuten kaikesta muustakin. Teltoissa yövyttiin ja päivisin taivallettiin maastossa. Se oli kova reissu nuorillekin miehille, sillä onhan Näsijärvi aika iso järvi. Viikkoja siinä vierähti, eikä olosuhteet olleet kovin kehuttavia, mutta siinä pojat karaistuivat ja kunto kohosi. Myöhemmin samana vuonna Anseli komennettiin Suomenlinnaan vartiopalvelukseen. Siellä hän kierteli vartiomiehenä ja armeijassa oloa vierähti useita kuukausia Suomenlahden rantamaisemissa.

Mieliinpainuva komennus Lappiin

Sitten vuoden 1921 alussa Anseli määrättiin puhelinkomennuskunnan mukana Lappiin. Komennuskunta saapui eräänä talvisena iltapäivänä Rovaniemelle, jossa oli tarkoitus yöpyä ja jatkaa seuraavana aamuna hiihtämällä Sodankylään, koska junalla ei päässyt Rovaniemeä pidemmälle. Yöpymispaikka oli juuri perustetun Lapin rajavartioston esikunnanmiehistön tiloissa. Tuolloin oli rajavartioston komentajana kapteeni Willamo. Oiva Johannes Willamo oli legendaarinen ja kuuluisa upseeri. Kirjailija Annikki Kariniemi oli hänen puolisonsa. Willamo tunnettiin lempinimillä, Ukko, Lapin kaani ja Lapin keisari. Kapteeni Willamo ylennettiin majuriksi itsenäisyyspäivänä 1922 ja talvisodassa hän toimi everstinä. Willamo oli Lapin rajavartioston apulaiskomentajana 1919-1921 ja komentajana 1921-1939.

Anselia kymmenen vuotta vanhempi veli Heikki Seppänen (1889-1939) oli tuolloin työhommissa Rovaniemellä, ja hän oli tietoinen pikkuveljensä tulosta. Niinpä Heikki oli tullut Anselia tapaamaan kasarmille ja hetken juteltuaan Heikki oli ehdottanut velimiehelleen, että lähdetään kaupungille, sillä hän tietää hyvän kuppilan, jossa voidaan kahvikupposen äärellä vaihtaa kuulumisia. Tuumasta toimeen: veljekset lähtivät hilppomaan kohti kasarmin avointa porttia. Pahaksi onneksi samaan aikaan portille ratsasti kapteeni Willamo. Hän pysähtyi ja kysyi: “Minne sotamies on menossa”, johon Heikki vastasi: “Tavattiin juuri veljeni kanssa ja olemme menossa kahville kahvibaariin.” “Sotamies palaa takaisin”, ärjäisi kapteeni. Anseli yritti vängätä vielä: “Me vain kahvilla käytäis, kun ei olla nähtykään pitkään aikaan.” Heikkikin siihen vielä tokaisi: “Jonninjoutavaa pikkumaisuutta.” Kapteeni vallan tuohtui ja naama punaisena ärjäisi päävartion suuntaan ja sieltä juoksi pari miestä paikalle. “Viekää tämä sotamies vartioon, haluan itse keskustella hänen kanssaan myöhemmin illalla”, komensi kapteeni. Anseli istuskeli vartiotuvan ritsillä ja mietti, että kuinkas tässä näin pääsi käymään, kahvittelu ja kuulumisten vaihtaminen tyssäsi kertaheitolla. Hänen siinä istuessa tuli komennuskunnan vanhin hänen viereen istumaan ja lohdutteli: ”Älä välitä, ei ne voi meille mitään tehdä, sillä me lähdemme huomenna heti aamulla jatkamaan matkaa hiihtämällä kohti Sodankylää, jonne perustetaan puhelinkeskus ja sinä jäätkin sinne ja toiset kaksi jatkavat Ivaloon.” - Niin sitten illemmalla vartiopäällikkö tulikin antaen Anselille määräyksen pukea vyö päälle ja laittaa pistin vyölle ja mennä kapteeni Willamon asunnolle.

Anseli opastettiin kapteenin ovelle ja hän astui sisään ja näki Willamon pöydän takana, jossa hän istui ja viilteli puukolla siivuja palvilihakimpaleesta. Pöydän alla oli iso kasa luita, joita suurikokoinen koira kalusi. Anseli teki saapumisilmoituksen, johon vastaukseksi kapteeni ärjyi: “Kuka käski tulla aseistettuna?” “Vartiopäällikkö”, vastasi Anseli. Kapteeni tarttui puhelimen luuriin ja soitti välittömästi kyseiselle henkilölle. Kapteeni huusi ja räyhäsi naama punaisena aikansa, kunnes vartiopäällikkö sai suunvuoroa kysyäkseen tarvitseeko hän kenties apua, johon kapteeni Willamo ärjäisi: “Kyllä minä aina yhdelle sotamiehelle pärjään”, paiskasi luurin paikoilleen ja samalla mutisi käskyn olevan luontainen vartiopäälliköltä. Sen jälkeen kapteeni nousi rivakasti ylös, otti tuiman ilmeen kasvoilleen, kiersi ensin pari kertaa Anselin ympäri ja alkoi taas huutamaan ja räyhäämään naama punaisena, tällä kertaa haukkumiset oli kohdistettu suoraan Anselille. Kun kaikki oli sanottu ja kapteeni vähän rauhoittui ja antoi tuomion: “Kahdeksan vuorokautta pimeää koppia päävartiossa ja rangaistuksen käytte kärsimässä Sodankylästä käsin, hiihtämällä.” Kapteeni vielä selvensi: “Kun olette saaneet puhelinaseman toimimaan ja pääsette siellä alkuun, niin sitten tulette suorittamaan rangaistuksenne ja todella hiihtämällä sekä tänne tulo-, että takaisin paluumatka, että ei siis millään kievarikyydillä.” Lopuksi hän karjaisi: “Saatte poistua.” Anseli kopsautti asennon ja käveli rivakasti ovesta ulos.

Anselin saapuessa majapaikkaan kaverit olivat jo valmistautumassa yöpuulle. Hänen köllähdettyään ritsille kaverit alkoivat uteliaina kysellä mitä siellä oikein tapahtui, sillä he olivat jo ehtineet kuulla, että siellä on oikea hirmu komentajana. Anselin kerrottua millaisen rangaistuksen hän sai, kaverit alkoivat siunailemaan: “Vai, että ihan kahdeksan vuorokautta ja Sodankylästä pitäen ja kaiken lisäksi suksella, on siinä hiihtämistä.” Aikansa asiaa aprikoituaan yksi ja toinen nukahti väsyneenä rankan päivän jälkeen.

130 kilometriä hiihtäen arestiin ja takaisin

Aamun sarastaessa komennuskunta nousi suksille ja suuntasi kohti Sodankylää, jonne he aikanaan saapuivat, hiihdeltyään rauhallisesti, välillä pitäen ruoka- ja yöpymistaukoja. Valtio oli vuokrannut hirsirakennuksesta pienen kamarin, johon puhelinasema perustettiin ja josta tuli Anselille ja hänen toverilleen olinpaikka lähikuukausiksi. Miehet istuivat vuorotellen puhelimen äärellä ja toinen oli samanaikaisesti vapaalla.

Anseli vuorollaan kirjasi joka ikisen puhelun tarkasti ylös, kelloajan ja asian, jota puhelu koski. Siinä käsialakin kehittyi selväksi, jopa kauniiksi, kuten hän itse asian ilmaisi. Aika kului ja viikot vierivät. Anseli oli jo melkein unohtanut hänelle määrätyn rangaistuksen. Eräänä päivänä aivan yllättäen tuli puhelu Rovaniemeltä kapteeni Willamolta, että sotamies Seppäsen pitää tulla suorittamaan hänelle määrätty rangaistus. Anseli tervasi ja voiteli suksensa hyvin ja pakkasi reppunsa valmiiksi seuraavaa aamua varten. Tuollaiselle pitkälle hiihtomatkalle piti varata evästä ja hieman vaihtovaatteita mukaan. Aamuvarhaisella Anseli nousi suksille ja sadankolmenkymmenen kilometrin hiihtomatka pääsi alkamaan. Aurattuja teitä ei ollut, mutta hevostie oli talven aikana polkeutunut kieräksi ja suksilatu, joka oli rekitien vieressä, oli myös hyvä, kun siitä oli paljon hiihdelty talven mittaan. Anselin meno oli railakasta, kunto oli hyvä ja mies parhaassa iässä sekä hyvin kunnostetut sukset alla, kaiken lisäksi keli oli mitä parhain. Niinpä hän hiihti noin seitsemänkymmentä kilometriä sinä päivänä ja jäi illansuussa matkalaisten kestikievariin yöksi, josta jatkaisi matkantekoa seuraavana aamuna.  Yönseudun levättyään Anseli lähtee nuoruuden innolla jatkamaan matkaa kohti Rovaniemeä. Keli on edelleen hyvä ja matka edistyy ripeää tahtia.

Illansuussa Anseli on määränpäässä Rovaniemellä ja hän nostaa sukset kasarmin seinustaa vasten pystyyn. Sitten hän suunnistaa vartiopäällikön puheille ilmoittautumaan. Päällikkö ilahtuu nähtyään Anselin ja kyselee kuinka matka meni ja millainen keli oli noinkin pitkällä matkalla. Anseli jättää reppunsa ritsille ja alkaa kyselemään kapteeni Willamoa, sillä hän haluaa käydä hänellekin ilmoittamassa tulostaan. Vartion kersantti lähtee saattamaan hänet kapteenin pakeille. Anseli antaa asianmukaisen ilmoituksen saapumisestaan. Kapteenikin kyselee keleistä ja matkaan liittyvistä yksityiskohdista sekä siitä millainen Anselin kunto on. Hän kertoo itsekin hiihdelleensä paljon työnsä puolesta. Lopuksi kapteeni toteaa: “Hyvä on, suorittakaa rangaistuksenne, kuin mies.” Anseli hiippailee takaisin vartiotupaan ja menee pitkälleen ritsin päälle ja matkasta väsyneenä nukahtaa heti. Myöhemmin illalla alkaa varsinainen rangaistuksen kärsiminen, kun vartiopäällikkö herättää hänet ja pyytää siirtymään yöksi pimeään koppiin. Ensimmäinen yö menee kopissa torkkuen, kunnes on aamu ja kersantti avaa oven ja lupaa tulla miehistön tupaan. Sitten hän antaa menettelytapa ohjeita Anselille, sanoen, että jos päivystävä upseeri tai kapteeni Willamo itse ovat tulossa tupaan, niin äkkiä koppiin, muuten hän voi istuskella ja loikoilla päiväsaikaan tuvan puolella. Niin kahdeksan päivää lähtivät kulumaan. Ruoka ja juoma tuotiin koppiin ja yöt siellä täytyi olla, mutta se, että sai välillä olla valoisassa miehistön tilassa oli iso helpotus. Päivät kuluvat, viikko vierii, rangaistus tulee kärsittyä ja koittaa vapaus sekä takaisin paluun aika. 

Ennen lähtöänsä Anseli menee tekemään ilmoituksen suorituksesta kapteeni Willamolle, joka naurahtaa kuivahkosti ja sanoo: “Sotamies, älkää ottako hiihtomatkoja rangaistuksena vaan miehen suorituksina, sillä minä arvostan pitkiä hiihtolenkkejä ja tiedän, että te hiihdätte reippain mielin takaisin Sodankylään.” Niin Anseli lähti kevein mielin ja levänneenä lykkimään kohti Sodankylää samoja jälkiä kuin oli tullutkin. Meno oli lennokasta ja elämä tuntui huolettoman kepeältä, kun kahdeksan päivän rangaistus oli takana päin ja hän oli saanut suoritettua sen kuin mies ainakin. Matka sujui aivan hyvin suunnitelmien mukaan ja parin päivän päästä Anseli istuskelikin jo tutulla paikalla vastaamassa puhelimeen. Siinä se aika kului, talvi kääntyi kevättä kohti ja tuli pääsiäisen pyhät. Juhlapyhiä kaverukset juhlistivat juustoleipäkahveilla. He olivat jo edellisellä viikolla tilanneet läheisestä maatalosta leipäjuuston pyhiksi. Alkoi olla jo kevättä ilmassa ja siviiliin lähtö häämötti.

Viimeisinä viikkoina oli hyvät hankikelit ja valoisaa aikaa oli illasta ja aamusta. Anseli ja hänen toverinsa tekivät pitkiä hiihtolenkkejä vuoron perään. Millekään yhteiselle hiihtoretkelle he eivät päässeet, kun aina jomman kumman piti olla päivystämässä puhelimen äärellä.

Puolentoista vuoden jälkeen siviiliin

Lopulta koitti kauan odotettu huhtikuun viidestoista päivä eli kotiuttamispäivä. Puolitoista vuotta oli vierähtänyt armeijan leivissä ja kotimatka pääsi alkamaan. Ensin kievarikyydillä Rovaniemelle ja edelleen Ouluun, josta matka jatkui myös hevoskyydillä Muhoksen ohi Utajärven kirkolle. Muhoksella Anseli huomasi, että Oulu - Kajaani junaradan linja oli taakotettu hänen armeijassa ollessaan ja ratatöitäkin oli jo vähän aloiteltu. Matka jatkui vielä Utajärven kirkolta kotikylälle Juorkunaan hevoskyydillä, kuinkas muuten. Niin Anseli pääsi vaiherikkaan armeijareissun jälkeen lopulta onnellisesti kotiin Välimaalle, jossa vanhemmat Heikki ja Liisa sekä vanhin veli Jussi jo malttamattomina häntä odottelivatkin.

Tämä Anselin armeijareissu olisi hyvä malli näille nykyajan alokkaille, joista kymmenen prosenttia keskeyttää puolenvuoden palveluksen jo parin ensimmäisen viikon aikana, ja ne, jotka suorittavat sen loppuun, ovat lähes joka viikonloppu lomalla. Anseli oli armeijassa puolitoista vuotta yhtä soittoa, ilman mitään lomia, eikä auttanut tulla äitiä ikävä.  Siviiliin päästyään Anselilla alkoivat kotoisat maa- ja metsätaloustyöt. Rahtikuormia hän myös ajoi Utajärven kirkolta Juorkunaan Peltoniemen kyläkauppaan. Siihen aikaan ei vielä ollut siltaa Oulujoen yli Utajärven kirkonkylän kohdalla, vaan täytyi vaivata roomaria tullen mennen ja vielä palatessakin. Tämä kuljetti lossilla eli kansanomaisesti ”roomulla” kaikki joen yli menijät ja senpä vuoksi oli luontevaa sanoa häntä roomariksi. Matti Hiltunen oli roomarin nimi, ja hänen hahmonsa on ikuistettu Roomari-patsaaseen, joka on Utajärven torilla. Nykyään valitaan vuosittain Utajärvellä Roomari eli henkilö, joka on toiminnallaan ja työpanoksellaan tehnyt kuntaa tunnetuksi.

Anselilla hevosmiehen töitä riitti. Hän ajeli vuosikausia rahtia, talvisin hän oli savotoilla hevoshommissa ajaen tukkeja ja pinotavaraa rantalansseihin, josta ne kesällä uitettiin vesiteitse jatkokäsittelyyn tehtaille ja sahoille. Vuodet kuluivat ja Anseli avioitui ja perhe kasvoi. Kotosalla myös riitti monenmoista puuhastelua. Kesäaikana piti saada karjalle kontuja talven varalle ja perheelle perunat, viljat ja juurikasvit kasvatettua ja marjat kerättyä.

Pioneerina sodassa

Sitten syttyi talvisota vuonna 1939. Anselille ei tullut palvelukseenastumismääräystä, mutta siitä huolimatta hän hyppäsi pyörän selkään ja polkaisi Utajärven kirkolle, josta edelleen junalla Ouluun. Hänet otettiin ilman liikekannallepano-korttia Toppilan satamaan polttoainetankkeja vartioimaan. Jatkosodassa hän oli kesäkuusta 1941 huhtikuuhun 1942 pioneerina ja hevosmiehenä pioneeripataljoona kakkosessa. Hän sai jo Juorkunasta lähtiessään Jussi-Mikkolan hevosen ja kärryt mukaansa. Hän matkusti junalla liinakon kanssa Karjalan kannakselle, jossa hän sai ajella tutulla hevosella Petroskoin teillä. Anselille tuttuja Utajärvisiä miehiä meni samaan aikaan ja samaan paikkaan: Janne Okkonen, Vihtori Mikkonen ja Hannes Utoslahti. Anseli osallistui taisteluihin seuraavissa paikoissa: Laatokan koillispuoli, Pohjois-Aunus, Äänislinna, Karhumäki ja Löytövaara. Sotilasarvoltaan hän oli pioneeri.

Anseli Seppäs-suvun hevosmiehenä

Anseli oli kova hevosmies siviilissäkin. Hän oli sitä ikäluokkaa, jolle hevonen oli tärkeä, se korvasi auton ja traktorin. Hevosta tarvittiin keväällä peltotöissä, kesällä heinän niitossa ja kuivien heinien latoon ajossa, syksyllä viljan korjuussa, puinnissa ja kyntöhommissa. Talvella hevonen oli metsätöissä isäntänsä kanssa ja kesällä niityltä suovaan ja latoon kerätyt heinät ajeltiin talven aikana hevosella pihapiiriin karjan rehuksi. Samaisella hevosella saattoi karauttaa kirkolle tai omalle kylälle kauppaan, tai sunnuntaisin emännän kanssa sukulaisia tervehtimään naapurikylälle. Mainio ja monipuolinen oli tämä suurusmoottorilla toimiva hevonen. Keväällä toukotöiden jälkeen hevoset päästettiin ansaitulle lomalle eli kerättiin koko kylän hevoset yhteiselle metsälaitumelle, jossa niillä oli seuraa toisistaan ja turvaakin, sillä eivät pedot uskaltaneet niin lauman kimppuun käydä, kuin yksinäisten hevosten. Kesällä itse kukin haki hevosensa sieltä kotiin, sitten kun sitä alettiin tarvita työhommissa.

Anselin hevoshommat sujuivat kohtalaisen hyvin, mutta oli joskus pienempiä ja vähän isompiakin sattumuksia ja harmeja. Vuonna 1939 Anseli vaihtoi talli- ja puojirakennuksella Punaisen ruunan Korpelan Antilta Sangilta. Eihän siinä mitään, kiireesti kotiin hevosen kanssa ja uutta tallia rakentamaan uudelle ruunalle. Kesällä 1941 sattui ikävä tapaus, sota-aikana siis silloin, kun Anselikin oli rintamalla. Punainen ruuna oli viety keväällä yhteislaitumelle, kuten tapana oli. Sitten kun ruuna olisi pitänyt hakea pois laitumelta, sitä ei löytynyt laumasta, eikä mistään muualtakaan kovasta etsimisestä huolimatta, ei elävänä, eikä kuolleena. Ruunan katoaminen oli mystillinen ja koskettava juttu. Aika kului, eikä hevosta kuulunut takaisin.

Uuden hevosen laittaminen tuli ajankohtaiseksi sitten, kun Anselikin oli jo kotiutettu sotahommista huonon kuulonsa ja ikänsä perusteella. Hevosen tarvetta oli, eikä lainahevosillakaan voinut ikuisesti ajella. Syksyllä 1943 Anseli osti jälleen Korpelan Antilta hevosen, tällä kertaa Musta nimisen ruunan, jonka hän myi syksyllä 1944 Jannelle, veljensä Jussin pojalle ja osti Haapolan Jaakolta, toiselta veljeltään, Poku nimisen hevosen. Punaisen ruunan mysteerio selvisi vasta vuosien kuluttua, kun Heikki-Mikkolan Janne löysi eräänä kesänä Kummunojasta hevosen luurangon, jolla oli kello kaulassa. Hän muisti heti, että Välimaan Anselin hevosta ei koskaan löydetty ja vei kellon näytille Anselille, joka tunnisti sen oman hevosensa kelloksi. Jälkeenpäin arveltiin, että toiset hevoset eivät ehkä hyväksyneet Punaista laumaan, vaan ajelivat sitä pois ja se sortui suoperäiseen ja ryteikköiseen ojaan, josta se ei päässyt pois.

Anselin touhuilut hevosten kanssa jatkuivat. Pokun hän myi Inkalan Matille Alavuotolle ja sai vaihdossa tamma-Reiman, joka oli vuodesta 1948, vuoteen 1953 Anselin ajokkina. Reiman hän vaihtoi Pirttikosken Eetulta Valo nimiseen hevoseen. Seuraavana vuonna eli 1954 hän vaihtoi naapurin Jannen kanssa hevosia ja Anselille tuli ruuna-Reijo ja Valo siirtyi naapuriin. Samana vuonna hän teki taas Pirttikosken Eetun kanssa vaihtokauppoja ja antoi Reijon ja sai tilalle Virkku -nimisen hevosen, joka oli liiankin virkku, niin ettei sen kanssa pärjännyt, vaan se piti laittaa suorinta tietä makkaratehtaalle.

Nyt tilanne oli se että, uuden hevosen laitto oli taas edessä, mutta ei ollut vaihtohevosta, eikä liioin teurastamolta tullut uuden hevosen hintaa, mutta lehmiä oli navetassa. Niinpä Anseli teki kaupat vuonna 1955 Poju-nimisestä hevosesta Vesalan Edvinin kanssa ja antoi talon parhaan lehmän vaihdokkina. Pojusta tulikin pitkäaikainen palvelija. Se oli toistakymmentä vuotta Välimaalla eli 1960-luvun loppupuolelle asti, jolloin Anseli päätti poikansa Aimon kanssa luopua hevosesta, kun se alkoi olla jo aika iäkäskin. Mieheni Alpo, Anselin keskimmäinen poika, oli ollut työhommissa Vaasassa, eikä ollut tietoinen hevosen hävitys puuhista. Hän oli linja-autossa tulossa Vaasasta kotiin, kun vastaan tuli Karjapohjolan teurasauto, josta näkyi hevosen pää. Hän ajatteli, että olipa aivan kuin Pojun pää. Tultuaan kotiin hän sai kuulla, että Pojuhan siinä olikin viimeisellä matkallaan. Sen jälkeenpä ei olekaan Välimaan pihapiirissä kuulunut hevosen hirnuntaa eikä kavioiden kopsetta.

Anselin hevoshommat ja muu talostelu oli tyypillistä maaseutuväestön touhua, ennen sotia ja sotien jälkeisen jälleenrakennusajan Suomessa. Kohta tämän jälkeen työhevoset häipyivät maaseutumiljööstä ja tilalle tulivat autot, traktorit, metsätyökoneet, leikkuupuimurit ym:t vempaimet. Samaan tapaan, kuin Anselikin aikoinaan vaihteli hevosia, hänen jälkeen tulleet isännät ostelevat ja vaihtelevat autoja, moottorikelkkoja, traktoreita ja muita koneita aina uudempaan ja parempaan.

Lopuksi

Nykyään, kun koneet tekevät raskaat pelto- ja metsätyöt ei työhevosia enää tarvita, mutta ravi- ja ratsastushevosia on onneksi olemassa. Ennen aikaan oli vain hevosmiehiä, naisia oli harvemmin hevoshommissa, mutta nyt on hevostyttöjä. Nuoret tytöt ovat tallityttöinä, hoitavat hevosia ja ratsastavat niillä. Poikia ei nykyaikana kiinnosta paljon ollenkaan hevoset, poikkeuksena ovat ravihevosten valmentajat ja ohjastajat, ja nekin ovat aikaisia miehiä. On hieno asia, etteivät hevoset ole sentään sukupuuttoon kuolleet, vaan niitä saa vielä nykyäänkin nähdä ja ihailla hevostallien läheisyydessä olevilla laitumilla ja ulkoilualueilla.

Tämä kirjoitelma on laadittu Anselmi Seppäsen poikien Aaron ja Alpon sekä heidän serkkunsa Matti Seppäsen kertomusten pohjalta, myös Aaro Seppäsen muistiinpanoja on käytetty apuna. Kirjoittaja on Alpo Seppäsen vaimo Kaisa Seppänen.

JASKA SEPPÄSEN ARMEIJAMUISTOJA

Haapolan Jaakon ja Marin nuorempi poika Jaska Seppänen oli armeijassa Kajaanissa ja Ämmänsaaressa syksystä 1947 kevääseen 1948, mukaan lukien lyhyt ylipalvelusaika. Jaska kuten monet hänen armeijakavereistaan piti yllä muistokirjaa, johon karttui ennen mutta laulujen sanoja, mutta myös lyhyehköjä havaintoja sotilaselämästä. Enimmäkseen niitä "piirteli oma käsi", mutta on Jaskan muistokirjassa kavereidenkin tuotoksia, ja mikä erikoisinta, myös edellä mainitun Ranta-Ahon Hildan pojan Salo Waldemar Väänäsen muutamia hienoja värillisiä tussipiirustuksia ja kirjoitelmia. Miten Salo joutui Kajaaniin ja ja taiteili piirroksia Jaskan muistokirjaan, selviää hänen muistelmiensa neljännestä osasta. Seuraavassa on poimintoja Jaskan muistokirjasta. Niistä henkii sodan jälkeinen nuorten miesten elämämänpiiri, vai mitä?

Muistokirjan kansilehti. Piiruasteikolla varustettu marssikompassi m/34 tuli Jaskallekin tutuksi.

Kulkurin kaipaus. Sotilas oli kasarmilla vain käymässä, aikamiehen itsenäinen elämä odotteli muualla.

"Kulkurin kaipaus. Oi ystävä anteeksi anna, kaikki mitä rikkonut oon, älä murhetta raskasta kanna, vaikka luotasi poissa oon. Olen kiertänyt maailman rantaa, mua kulkurin askeleet kantaa. Onpa mullakin muistoissain aarteeni kallehin, rinnassain on kaipaus. II. Talvi kun tuiskutti lunta, ja yölliset tuulet ne soi, minä armas näin sinusta unta, jota koskaan en unhoittaa voi. Sinä kuiskasit lähteissäs silloin, oi milloinka saavut taas illoin. Onpa mullakin muistoissa aarteeni kallehin, rinnassain on kaipaus". Tämänkin kuvan ja hienon runon laati Jaskan muistokirjaan Salo Väänänen. Sotamiehessä on melkoisesti Jaskan näköä!

Olisipa kesä ja naisseuraa! Ote kajaanilaisten sotamiesten toivelistalta talvella 1948.

Poikamiehen huolia. Monenlaiselta vaivalta säästyisi, jos ei olisi poikamies!

"Poikamiehen huolia. Ei poikamiehillä paivät ole hauskimmat, yksin ollessaan tuntee hän sen. Vain ukkomiehillä vaimot on kauneimmat, poikamies katsoo vain kadehtien. On eukoton elämä ikävää, kun itsensä viereen saa köllähtää. Ah kaikki ois toisin, jos eukko mull' oisi. Oh, hoi, oi, oi. Oh, hoi, oi, oi. / On kaikki rempallaan, huonosti laitansa. Poikamies yksin vaan harmittelee, saa itse parsia sukkansa paitansa, sormiinsa neulalla viell' pistelee. On illalla varsinkin ikävää, kun itsensä viereen saa köllähtää. Ah, kaikki ois toisin, jo(s) eukko ... jne. /  Ois eukko pikkuinen mullakin tarpeen. Varmaan se päästäis mun huolestani. Hän kahvin keittäisi, paitani paikkaisi, jonossa seisois mun puolestani. On eukoton elämä ikävää, kun itsensä viereen saa köllähtää. Ah, kaikki ois toisin, jos eukko jne. / Ois hauskaa saapua illalla työstänsä, pienet kun pallerot vastassa ois ja eukko pikkuinen suukkosen suikkaisi, ai ai kun se lystiä ois. On illalla varsinkin ikävää, kun itsensä viereen saa köllähtää. Ah, kaikki ois toisin jos eukko jne."

Runoelman lopussa on merkintä "In Kajaani 16.I.1948. Rj. Salo W. Väänänen". Noinkohan eukko pikkuinen jonottaisi Alkossa siippansa puolesta - taisivat olla utopistisia poikamiehen ajatukset huoliensa päästämisestä!

Serenaadi. Sotilas näki itsensä kiharatukkaisena soittajapoikana, silinterissä, upslaakipuvussa ja kiiltonahkapatiineissa.

HAAPOLAN SUKUA KOTONA JA KYLÄSSÄ

Sangin Seppäset viihtyvät kotona, mutta monien mielestä tavallista paremmin myös reissun päällä. He ovat ainakin keskimääräisesti uutteria, elleivät sitten tavallistakin toimeliaampia. Seuraavassa on poimintoja sukulaisista kotona ja kylässä.

Harvinainen kuva vanhasta Marista, Jaakosta, Jaskasta ja pojista Haapolan pihalla 1960-luvun alkupuolella.

Kuvassa Haapolan Mari ja Jaakko ovat saaneet poikansa Jaskan ja tämän kaksospoikien Pertin ja Veikon lisäksi vieraakseen. Jaskan sisaren Martan perheen Vaasasta. Martan mies Aleksi Lesonen istuu kuvassa oikealla, Haapolan katolle menevien tikapuiden alapienalla. Talon portailla on Martan ja Aleksin lapsia eli kaksospoikien serkkuja - ilmeisesti Raimo seisomassa. Lesosten Simca näkyy kuvan etualalla.

Kaksospojat Pertti ja Veikko Kivelän pihalla 1960-luvun alussa.

Kuvassa kaksospojat Pertti ja Veikko Seppänen itkeskelevät Kivelän talon pihalla. Pertti on päässyt istumaan kärryihin, jotka lienevät olleet jonkinmoinen harvinaisuus. Vuosi on ilmeisesti 1960, poikien iästä päätellen. Kivelän piha näyttää vielä melko karulta, mutta asuttu siinä on jo pidemmän aikaa. Taustalla näkyvä Uutela on perustettu Ojalan maista, kuten Kiveläkin.

Vanha Jaakko hevostöissä Haapolan pihalla.

Haapolan Jaakko oli tunnettu hevosmies. Kuvassa hän on hevosineen Haapolan pihalla joskus sotien jälkeen. Suvussa oli tapana arvuuttaa, montako hevosta kuvassa näkyy. Oikea vastaus ei ole yksi! Laudasta tehty tallin päätyrakennus on purettu, mutta näkymä piharakennuksen vieritse Perälään, Jaakon pojan Jaskan anopin Ojalan Kaijan kotiin Sangilla, jonne hän muutti tyttösenä Puolangan Luppoperältä, on silti yhä samanlainen.



Sukuseura Sangin Seppäset

Sangin Seppäset -sukuseura perustettiin sukutapaamisessa Sangin koululla kesällä 1984. Seuran päiväämättömässä perustamisasiakirjassa ovat allekirjoittajina muun muassa Raija Lesonen, Arttu Seppänen, Aino Määttä ja Esko Pirttikoski. Sukutapaamisesta laadittiin pöytäkirja, jossa todetaan seuralle valittu hallitus varajäsenineen. Sukuseuran hallitus kokoontui ensimmäisen kerran Vaasassa seuraavan vuoden maaliskuussa. Ensimmäinen sukukirje seuran jäsenille lähetettiin huhtikuussa 1986. Juoksupoika-lehti teki Seppästen 10-vuotistapaamisesta kesällä 1994 lyhyen  jutun. Sukuseuran 20-vuotisjuhla pidettiin Sangilla 2004.

Sukuseuran säännöt

Sukuseuran nimi, kotipaikka ja tarkoitus

1.
Yhdistyksen nimi on Sangin Seppäset ry, kotipaikka on Utajärvi ja toimialue koko maa.

2.
Sukuseuran tarkoituksena on selvittää suvun vaiheita ja historiaa, vaalia suvun perinteitä ja edistää yhteenkuuluvuuden tunnetta jäsenten keskuudessa.

3.
Sukuseura toimii tavoitteidensa saavuttamiseksi mm. seuraavilla tavoilla:
- järjestää yhteisiä kokouksia, sukupäiviä, retkiä ja muita tilaisuuksia
- kerää ja arkistoi sukua koskevaa tietoutta
- selvittää ja auttaa suvun jäseniä selvittämään suvun vaiheita sekä saattaa tutkimusten tulokset jäsenten tietoon
- pitää luetteloa suvun jäsenistä.

Varsinaisten sukuselvitysten lisäksi sukuseuran tutkimuskohteena voi olla suvun kotipaikkahistoria ja nimistön historia. Sukuseura pyrkii vaalimaan myös suvun kotiseudun perinteitä. Sukuseura voi jäsentensä toivomuksesta harjoittaa julkaisutoimintaa, joka liittyy sukuseuran tavoitteisiin.

Seuran jäsenet

4.
Sukuseuran jäseneksi voidaan hyväksyä jokainen 18 vuotta täyttänyt henkilö, joka isän tai äidin puolelta polveutuu Paavo (n. 1660 - 1735) ja Reetta (n. 1667 - 1742) Seppäsestä tai joka avioliiton kautta on sukuun liittynyt.

5.
Sukuseuran hallitus päättää jäseneksi pyrkivän ottamisesta jäseneksi. Sukuseurasta eroaminen on ilmoitettava kirjallisesti seuran hallitukselle tai suullisesti seuran kokouksessa pöytäkirjaan merkittäväksi. Jäsenen erottamisesta päättää hallitus.

6.
Sukuseuran jäsenen on vuosittain suoritettava jäsenmaksu, jonka suuruus vahvistetaan seuran varsinaisessa kokouksessa. Seuran hallitus voi myöntää vapautuksen jäsenmaksusta korkean iän, sairauden tai muun syyn aiheuttaman maksukyvyn heikentymisen perusteella.

7.
Seuran alle 18-vuotiailta lapsilta ei peritä jäsenmaksua eikä heillä ole äänioikeutta seuran kokouksissa.

8.
Hallituksen esityksestä voi sukukokous kutsua sukuseuran kunniajäseneksi henkilön, joka on erityisen ansioitunut seuran toiminnassa. Kunniajäseneltä ei peritä jäsenmaksua.

9.
Hallituksen on pidettävä luetteloa jäsenistä.

Seuran hallitus

10.
Sukuseuran varsinaisessa kokouksessa valitaan sukuseuralle hallitus, johon kuuluu vähintään neljä ja enintään kahdeksan jäsentä. Kullakin hallituksen jäsenellä on henkilökohtainen varajäsen. Hallituksen jäsenen ja varajäsenen toimikausi on kolme vuotta.

Kussakin varsinaisessa kokouksessa puolet hallituksen jäsenistä ja varajäsenistä on erovuorossa. Ensimmäisen kolmivuotiskauden päättyessä erovuoroiset määrätään arvalla.

Hallitus kokoontuu tarvittaessa puheenjohtajan kutsusta tai hänen estyneenä ollessaan varapuheenjohtajan kutsusta. Hallituksen kokous on päätösvaltainen, kun:
- vähintään puolet jäsenistä on saapuvilla
- mukana on hallituksen puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja.

Hallitus voi pitää kokouksensa puhelinneuvotteluna. Kokouksista on aina pidettävä pöytäkirjaa.

Päätökset tehdään yksinkertaisella ääntenenemmistöllä.

Äänten mennessä tasan ratkaisee puheenjohtajan ääni.

11.
Sukuseuran nimen kirjoittavat hallituksen puheenjohtaja, varapuheenjohtaja, sihteeri ja rahastonhoitaja jokainen yksin.

12.
Seura voi toimintansa tukemiseksi ottaa vastaan testamentattua tai lahjoitettua omaisuutta, perustaa rahastoja sekä järjestää keräyksiä ja arpajaisia. Seura voi myös omistaa toimintansa kannalta tarpeellisia kiinteistöjä.

Seuran tilit

13.
Seuran tilit päätetään kalenterivuosittain. Ne on annettava tilintarkastajille tarkastettavaksi viimeistään seuraavan helmikuun kuluessa.

Tilintarkastajien lausunto tilien ja seuran hallinnon tarkastuksesta on annettava hallitukselle viimeistään seuraavan maaliskuun aikana.

Seuran kokoukset

14.
Sukuseuran varsinainen kokous pidetään hallituksen kutsusta kerran kolmessa vuodessa huhti - syyskuun kuluessa. Kokouksesta on ilmoitettava vähintään neljä viikkoa aikaisemmin kutsulla, joka on julkaistu sanomalehdissä tai annettu tiedoksi kirjeellä.

Ylimääräiseen sukukokoukseen kutsutaan seuran jäsenet hallituksen toimesta sanomalehti-ilmoituksella tai kirjeellä vähintään kaksi viikkoa ennen kokousta.

15.
Sukukokoukselle valitaan puheenjohtaja ja sihteeri sekä kaksi pöytäkirjan tarkistajaa.

Varsinaisessa sukukokouksessa päätetään seuraavista asioista:
- hyväksytään kolmivuotisen toimintajakson toimintakertomus
- hyväksytään edellisen kolmivuotiskauden tilinpäätökset ja päätetään vastuuvapauden myöntämisestä tilivelvollisille
- vahvistetaan hallituksen laatima toimintasuunnitelma ja talousarvio seuraavaksi kolmivuotiskaudeksi
- valitaan hallituksen jäsenet erovuoroisten tilalle
- valitaan kaksi varsinaista tilintarkistajaa ja kaksi varatilintarkistajaa
- päätetään jäsenmaksun suuruus
- päätetään muista kokouskutsussa mainituista asioista.

16.
Sukukokouksessa on jokaisella jäsenmaksunsa maksaneella läsnäolevalla henkilöllä yhtäläinen äänioikeus.

Äänioikeutettu jäsen voi, mikäli ei itse ole läsnä kokouksessa, käyttää puhe- ja äänioikeuttaan antamalla valtakirjan kokouksessa mukana olevalle jäsenelle.

Sääntöjen muuttaminen ja seuran purkaminen

17.
Päätös sääntöjen muuttamisesta tai sukuseuran purkamisesta voidaan tehdä vain, jos siitä on kokouskutsussa nimenomaan mainittu. Sekä sääntöjen muuttamiseen, että sukuseuran purkamiseen tarvitaan enemmistöpäätös, jota ¾ äänestyksessä annetuista äänistä on kannattanut.

18.
Jos sukuseura purkautuu, viimeisessä sukukokouksessa on päätettävä seuran omaisuuden käyttämisestä sen tarkoitusta edistävällä tavalla. Sukuseuran arkisto on luovutettava joka Valtionarkistolle tai Oulun maakunta-arkistolle.

19.
Kaikessa muussa noudatetaan yhdistyslain säännöksiä.


 

Holappa-sukuseura
Kotisivut

Väänästen sukuseura
Kotisivut

Suomen sukututkimusseura
Kotisivut

Väestörekisterikeskus
Kotisivut


Veikko Seppänen, marraskuu 2018