Sangin Seppäset kotisivu 2007 (Tarinoita)
Sukututkimus

VÄLIMAAN ANSELI KAPTEENI WILLAMON HAMPAISSA

Välimaan talo ja asukkaat

(c) Kaisa Seppänen, syyskuu 2009

Iisak Anselm syntyi Juho Heikki Seppäsen (1852-1934) ja Liisa Seppäsen, os. Itäpään (1855-1930) perheeseen nuorimmaisena lapsena 26.3.1899. Perhe asui Utajärven Juorkunan kylässä Välivaara -nimisessä v. 1900 perustetussa kruununtorpassa. Välivaara -nimi esiintyy vain asiakirjoissa, puhekielessä se on ollut aina Välimaa. Ennen Välimaalle tuloaan Heikki ja Liisa perheineen olivat asuneet Aurakankaalla Juorkunan vanhan koulun läheisyydessä. Rakennus, jossa he asuivat, oli sen jälkeen oppilasasuntolana ja keittolana 1950-luvulle asti, jolloin Juorkunaan valmistui uusi koulu ja vanha koulu jäi autioksi. Kaikki rakennukset on purettu myöhemmin pois ja paikalla on vain vuonna 2007 paljastettu muistomerkki.

Perheen muuttaessa Välimaalle paikka oli aivan koskematonta ja synkkää metsää. Alkoi uuden kodin rakentaminen, mutta onneksi rakennuspuita ei tarvinnut kaukaa raahata, vaan pirtin hirret saatiin aivan paikanpäältä ja pihapiiri alkoi muotoutua ja avartua. Rakentamisen ajan perhe asui vanhassa riihessä, joka kökötti kivenheiton päässä tulevasta uudesta pirttirakennuksesta, joka valmistui vuonna 1904. Välimaan Anseli, kuten häntä Juorkunassa kutsuttiin, asui lähes koko elämänsä ajan Välimaalla eli tällä samalla paikalla, jossa me mieheni Alpon kanssa nykyisin asustelemme. Heikin ja Liisan lapsista jäi tähän kotipaikalle asumaan vanhin ja nuorin veljeksistä eli Juho (1878-1955) puhekielessä Jussi ja Anseli. Molemmilla oli isot perheet, joten Välimaan törmällä oli vilinää ja vilskettä tuohon aikaan. Tätä yhteisasumista kesti 1940-luvun loppupuolelle asti, jolloin veljekset jakoivat tilan. Välimaan vuonna 1904 rakennettu pirtti siirrettiin tien toiselle puolelle ja siitä tuli Jussin perheen uusi koti, johon he muuttivat syksyllä 1947. Tilan nimeksi tuli Seppälä. Vanha pirttirakennus on vieläkin pystyssä Seppälän pihapiirissä ja rakennuksen päädyssä näkyy vuosiluku 1904. Kerrotaan, että veljeksistä Jaakko (1891-1976) on kaivertanut sen silloin vuosisadan alussa rakentamisen aikana. Anseli perheineen jäi asumaan Välimaalle 1928 valmistuneeseen rakennukseen, jota 1950-luvun alkupuolella laajennettiin, jolloin rakennuksen jatkeeksi saatiin tilava pirtti.

Anseli avioitui 29.9.1929 Hilja Parkkisen kanssa, s. Ylikiimingissä 24.6.1912. Perheeseen syntyi 10 lasta. Aune (1930, k. 2006), Erkki (1932, k.1932), Eeva (1933), Aaro (1935), Martta (1937, k. 2001), Maija (1940), Elvi (1943), Alpo (1945), Aimo (1949) ja Toini (1951). Hilja kuoli 8.3.1970 ja Anseli vajaan vuotta myöhemmin eli 5.2.1971.

Kuvassa v. 1928 rakennetun Välimaan pirtin seinustalla Anseli, seuranaan vaimonsa Hilja, lapset Aaro ja Toini sekä lapsenlapsi Ari Kaakinen. Kuva on otettu kesällä 1962.

Vuonna 1918 tuli Suomeen torpparilaki ja vuosina 1920 ja 1921 sitä vielä täydennettiin niin, että se koski myös kruununtorppareita. Kyseinen laki antoi torppareille mahdollisuuden lunastaa omaksi torpat, joissa he olivat vuokralla. Tätä oikeutta käytti hyväkseen 1940-luvulle mennessä kaikkiaan 45 000 torpparia ja yksi heistä oli Anseli. Vuonna 1931 tuli kruununtorppari Anselmi Seppäsestä asutustilallinen Anselmi Seppänen. Valtion perimä lunastushinta oli 16.600 markkaa, jota ei tarvinnut kerralla maksaa, vaan sai vuosittain maksaa pääoman kuoletusta ja korkoa 5 %.

Välimaan kuittauskirja maaliskuulta 1931.

Anseli sotaväessä

Pisimmät ajat pois kotoa Anseli joutui olemaan sotaväessä sekä osallistuessaan talvi- ja jatkosotaan. Siihen aikaan armeijareissu kesti vuositolkulla, eikä ollut pitkiä viikonloppulomia, kuten nykyään. Se oli täällä syrjäseudulla kasvaneelle nuorelle miehelle kova ja mieleen painuva reissu. Kutsunnan jälkeen Anseli määrättiin vasta perustettuun Suomen armeijaan syyskuussa 1919. Hän oli itsenäisen Suomen ensimmäisiä alokkaita, joista koulutettiin maanpuolustajia tälle Suomenmaalle. Anselin ensimmäinen palveluspaikka oli Tampere, jossa oli juhlallinen vastaanotto uusille alokkaille aivan torvisoiton juhlistamana. Sodan jäljet näkyivät vielä maastossa olevina isoina hylsykasoina. Suomen armeijassa elettiin tuolloin köyhää vapaussodan jälkeistä aikaa. Puute oli jokapäiväistä ja puutetta oli vähän joka asiasta. Ruokapuoli oli aika yksitoikkoista, etupäässä kaalikeittoa. Viihtyvyyttä lisäsi se, että komppanian päällikkö oli reilun oloinen mies, tarjosi tupakkaakin pojille. Seuraavana vuonna eli 1920 Anselista alettiin kouluttaa puhelin- ja viestimiestä. Se oli vain luotettavien miesten hommaa ja Anselihan oli sopivan luotettava siihen touhuun.

Koulutusjakson päätteeksi tehtiin retki eli eräänlainen loppusota Näsijärven rannoilla. Sotilaat kulkivat kahlaamalla Näsijärven ympäri, vaikka oli talvisaika. Hiihtämällä liikkuminen olisi ollut ehkä helpompaa, kuin lumisohjossa kahlaaminen, mutta ilmeisesti kevät oli jo niin pitkällä, ettei ollut hiihtokelejä ja varmaan armeijalla oli suksistakin puutetta, kuten kaikesta muustakin. Teltoissa yövyttiin ja päivisin taivallettiin maastossa. Se oli kova reissu nuorillekin miehille, sillä onhan Näsijärvi aika iso järvi. Viikkoja siinä vierähti, eikä olosuhteet olleet kovin kehuttavia, mutta siinä pojat karaistuivat ja kunto kohosi. Myöhemmin samana vuonna Anseli komennettiin Suomenlinnaan vartiopalvelukseen. Siellä hän kierteli vartiomiehenä ja armeijassa oloa vierähti useita kuukausia Suomenlahden rantamaisemissa.

Mieliinpainuva komennus Lappiin

Sitten vuoden 1921 alussa Anseli määrättiin puhelinkomennuskunnan mukana Lappiin. Komennuskunta saapui eräänä talvisena iltapäivänä Rovaniemelle, jossa oli tarkoitus yöpyä ja jatkaa seuraavana aamuna hiihtämällä Sodankylään, koska junalla ei päässyt Rovaniemeä pidemmälle. Yöpymispaikka oli juuri perustetun Lapin rajavartioston esikunnanmiehistön tiloissa. Tuolloin oli rajavartioston komentajana kapteeni Willamo. Oiva Johannes Willamo oli legendaarinen ja kuuluisa upseeri. Kirjailija Annikki Kariniemi oli hänen puolisonsa. Willamo tunnettiin lempinimillä, Ukko, Lapin kaani ja Lapin keisari. Kapteeni Willamo ylennettiin majuriksi itsenäisyyspäivänä 1922 ja talvisodassa hän toimi everstinä. Willamo oli Lapin rajavartioston apulaiskomentajana 1919-1921 ja komentajana 1921-1939.

Anselia kymmenen vuotta vanhempi veli Heikki Seppänen (1889-1939) oli tuolloin työhommissa Rovaniemellä, ja hän oli tietoinen pikkuveljensä tulosta. Niinpä Heikki oli tullut Anselia tapaamaan kasarmille ja hetken juteltuaan Heikki oli ehdottanut velimiehelleen, että lähdetään kaupungille, sillä hän tietää hyvän kuppilan, jossa voidaan kahvikupposen äärellä vaihtaa kuulumisia. Tuumasta toimeen: veljekset lähtivät hilppomaan kohti kasarmin avointa porttia. Pahaksi onneksi samaan aikaan portille ratsasti kapteeeni Willamo. Hän pysähtyi ja kysyi: “Minne sotamies on menossa”, johon Heikki vastasi: “Tavattiin juuri veljeni kanssa ja olemme menossa kahville kahvibaariin.” “Sotamies palaa takaisin”, ärjäisi kapteeni. Anseli yritti vängätä vielä: “Me vain kahvilla käytäis, kun ei olla nähtykään pitkään aikaan.” Heikkikin siihen vielä tokaisi: “Jonninjoutavaa pikkumaisuutta.” Kapteeni vallan tuohtui ja naama punaisena ärjäisi päävartion suuntaan ja sieltä juoksi pari miestä paikalle. “Viekää tämä sotamies vartioon, haluan itse keskustella hänen kanssaan myöhemmin illalla”, komensi kapteeni.

Anseli istuskeli vartiotuvan ritsillä ja mietti, että kuinkas tässä näin pääsi käymään, kahvittelu ja kuulumisten vaihtaminen tyssäsi kertaheitolla. Hänen siinä istuessa tuli komennuskunnan vanhin hänen viereen istumaan ja lohdutteli: ”Älä välitä, ei ne voi meille mitään tehdä, sillä me lähdemme huomenna heti aamulla jatkamaan matkaa hiihtämällä kohti Sodankylää, jonne perustetaan puhelinkeskus ja sinä jäätkin sinne ja toiset kaksi jatkavat Ivaloon.” - Niin sitten illemmalla vartiopäällikkö tulikin antaen Anselille määräyksen pukea vyö päälle ja laittaa pistin vyölle ja mennä kapteeni Willamon asunnolle. Anseli opastettiin kapteenin ovelle ja hän astui sisään ja näki Willamon pöydän takana, jossa hän istui ja viilteli puukolla siivuja palvilihakimpaleesta. Pöydän alla oli iso kasa luita, joita suurikokoinen koira kalusi. Anseli teki saapumisilmoituksen, johon vastaukseksi kapteeni ärjyi: “Kuka käski tulla aseistettuna?” “Vartiopäällikkö”, vastasi Anseli. Kapteeni tarttui puhelimen luuriin ja soitti välittömästi kyseiselle henkilölle. Kapteeni huusi ja räyhäsi naama punaisena aikansa, kunnes vartiopäällikkö sai suunvuoroa kysyäkseen tarvitseeko hän kenties apua, johon kapteeni Willamo ärjäisi: “Kyllä minä aina yhdelle sotamiehelle pärjään”, paiskasi luurin paikoilleen ja samalla mutisi käskyn olevan luontainen vartiopäälliköltä.

Sen jälkeen kapteeni nousi rivakasti ylös, otti tuiman ilmeen kasvoilleen, kiersi ensin pari kertaa Anselin ympäri ja alkoi taas huutamaan ja räyhäämään naama punaisena, tällä kertaa haukkumiset oli kohdistettu suoraan Anselille. Kun kaikki oli sanottu ja kapteeni vähän rauhoittui ja antoi tuomion: “Kahdeksan vuorokautta pimeää koppia päävartiossa ja rangaistuksen käytte kärsimässä Sodankylästä käsin, hiihtämällä.” Kapteeni vielä selvensi: “Kun olette saaneet puhelinaseman toimimaan ja pääsette siellä alkuun, niin sitten tulette suorittamaan rangaistuksenne ja todella hiihtämällä sekä tänne tulo-, että takaisin paluumatka, että ei siis millään kievarikyydillä.” Lopuksi hän karjaisi: “Saatte poistua.” Anseli kopsautti asennon ja käveli rivakasti ovesta ulos.

Anselin saapuessa majapaikkaan kaverit olivat jo valmistautumassa yöpuulle. Hänen köllähdettyään ritsille kaverit alkoivat uteliaina kysellä mitä siellä oikein tapahtui, sillä he olivat jo ehtineet kuulla, että siellä on oikea hirmu komentajana. Anselin kerrottua millaisen rangaistuksen hän sai, kaverit alkoivat siunailemaan: “Vai, että ihan kahdeksan vuorokautta ja Sodankylästä pitäen ja kaiken lisäksi suksella, on siinä hiihtämistä.” Aikansa asiaa aprikoituaan yksi ja toinen nukahti väsyneenä rankan päivän jälkeen.

130 kilometriä hiihtäen arestiin ja takaisin

Aamun sarastaessa komennuskunta nousi suksille ja suuntasi kohti Sodankylää, jonne he aikanaan saapuivat, hiihdeltyään rauhallisesti, välillä pitäen ruoka- ja yöpymistaukoja. Valtio oli vuokrannut hirsirakennuksesta pienen kamarin, johon puhelinasema perustettiin ja josta tuli Anselille ja hänen toverilleen olinpaikka lähikuukausiksi. Miehet istuivat vuorotellen puhelimen äärellä ja toinen oli samanaikaisesti vapaalla. Anseli vuorollaan kirjasi joka ikisen puhelun tarkasti ylös, kelloajan ja asian, jota puhelu koski. Siinä käsialakin kehittyi selväksi, jopa kauniiksi, kuten hän itse asian ilmaisi. Aika kului ja viikot vierivät. Anseli oli jo melkein unohtanut hänelle määrätyn rangaistuksen. Eräänä päivänä aivan yllättäen tuli puhelu Rovaniemeltä kapteeni Willamolta, että sotamies Seppäsen pitää tulla suorittamaan hänelle määrätty rangaistus.

Anseli tervasi ja voiteli suksensa hyvin ja pakkasi reppunsa valmiiksi seuraavaa aamua varten. Tuollaiselle pitkälle hiihtomatkalle piti varata evästä ja hieman vaihtovaatteita mukaan. Aamuvarhaisella Anseli nousi suksille ja sadankolmenkymmenen kilometrin hiihtomatka pääsi alkamaan. Aurattuja teitä ei ollut, mutta hevostie oli talven aikana polkeutunut kieräksi ja suksilatu, joka oli rekitien vieressä, oli myös hyvä, kun siitä oli paljon hiihdelty talven mittaan. Anselin meno oli railakasta, kunto oli hyvä ja mies parhaassa iässä sekä hyvin kunnostetut sukset alla, kaiken lisäksi keli oli mitä parhain. Niinpä hän hiihti noin seitsemänkymmentä kilometriä sinä päivänä ja jäi illansuussa matkalaisten kestikievariin yöksi, josta jatkaisi matkantekoa seuraavana aamuna.

Yönseudun levättyään Anseli lähtee nuoruuden innolla jatkamaan matkaa kohti Rovaniemeä. Keli on edelleen hyvä ja matka edistyy ripeää tahtia. Illansuussa Anseli on määränpäässä Rovaniemellä ja hän nostaa sukset kasarmin seinustaa vasten pystyyn. Sitten hän suunnistaa vartiopäällikön puheille ilmoittautumaan. Päällikkö ilahtuu nähtyään Anselin ja kyselee kuinka matka meni ja millainen keli oli noinkin pitkällä matkalla. Anseli jättää reppunsa ritsille ja alkaa kyselemään kapteeni Willamoa, sillä hän haluaa käydä hänellekin ilmoittamassa tulostaan. Vartion kersantti lähtee saattamaan hänet kapteenin pakeille. Anseli antaa asianmukaisen ilmoituksen saapumisestaan. Kapteenikin kyselee keleistä ja matkaan liittyvistä yksityiskohdista sekä siitä millainen Anselin kunto on. Hän kertoo itsekin hiihdelleensä paljon työnsä puolesta. Lopuksi kapteeni toteaa: “Hyvä on, suorittakaa rangaistuksenne, kuin mies.” Anseli hiippailee takaisin vartiotupaan ja menee pitkälleen ritsin päälle ja matkasta väsyneenä nukahtaa heti.

Myöhemmin illalla alkaa varsinainen rangaistuksen kärsiminen, kun vartiopäällikkö herättää hänet ja pyytää siirtymään yöksi pimeään koppiin. Ensimmäinen yö menee kopissa torkkuen, kunnes on aamu ja kersantti avaa oven ja lupaa tulla miehistön tupaan. Sitten hän antaa menettelytapa ohjeita Anselille, sanoen, että jos päivystävä upseeri tai kapteeni Willamo itse ovat tulossa tupaan, niin äkkiä koppiin, muuten hän voi istuskella ja loikoilla päiväsaikaan tuvan puolella. Niin kahdeksan päivää lähtivät kulumaan. Ruoka ja juoma tuotiin koppiin ja yöt siellä täytyi olla, mutta se, että sai välillä olla valoisassa miehistön tilassa oli iso helpotus. Päivät kuluvat, viikko vierii, rangaistus tulee kärsittyä ja koittaa vapaus sekä takaisin paluun aika.

Ennen lähtöänsä Anseli menee tekemään ilmoituksen suorituksesta kapteeni Willamolle, joka naurahtaa kuivahkosti ja sanoo: “Sotamies, älkää ottako hiihtomatkoja rangaistuksena vaan miehen suorituksina, sillä minä arvostan pitkiä hiihtolenkkejä ja tiedän, että te hiihdätte reippain mielin takaisin Sodankylään.” Niin Anseli lähti kevein mielin ja levänneenä lykkimään kohti Sodankylää samoja jälkiä kuin oli tullutkin. Meno oli lennokasta ja elämä tuntui huolettoman kepeältä, kun kahdeksan päivän rangaistus oli takana päin ja hän oli saanut suoritettua sen kuin mies ainakin.

Matka sujui aivan hyvin suunnitelmien mukaan ja parin päivän päästä Anseli istuskelikin jo tutulla paikalla vastaamassa puhelimeen. Siinä se aika kului, talvi kääntyi kevättä kohti ja tuli pääsiäisen pyhät. Juhlapyhiä kaverukset juhlistivat juustoleipäkahveilla. He olivat jo edellisellä viikolla tilanneet läheisestä maatalosta leipäjuuston pyhiksi. Alkoi olla jo kevättä ilmassa ja siviiliin lähtö häämötti. Viimeisinä viikkoina oli hyvät hankikelit ja valoisaa aikaa oli illasta ja aamusta. Anseli ja hänen toverinsa tekivät pitkiä hiihtolenkkejä vuoron perään. Millekään yhteiselle hiihtoretkelle he eivät päässeet, kun aina jomman kumman piti olla päivystämässä puhelimen äärellä.

Puolentoista vuoden jälkeen siviiliin

Lopulta koitti kauan odotettu huhtikuun viidestoista päivä eli kotiuttamispäivä. Puolitoista vuotta oli vierähtänyt armeijan leivissä ja kotimatka pääsi alkamaan. Ensin kievarikyydillä Rovaniemelle ja edelleen Ouluun, josta matka jatkui myös hevoskyydillä Muhoksen ohi Utajärven kirkolle. Muhoksella Anseli huomasi, että Oulu - Kajaani junaradan linja oli taakotettu hänen armeijassa ollessaan ja ratatöitäkin oli jo vähän aloiteltu. Matka jatkui vielä Utajärven kirkolta kotikylälle Juorkunaan hevoskyydillä, kuinkas muuten. Niin Anseli pääsi vaiherikkaan armeijareissun jälkeen lopulta onnellisesti kotiin Välimaalle, jossa vanhemmat Heikki ja Liisa sekä vanhin veli Jussi jo malttamattomina häntä odottelivatkin. Tämä Anselin armeijareissu olisi hyvä malli näille nykyajan alokkaille, joista kymmenen prosenttia keskeyttää puolenvuoden palveluksen jo parin ensimmäisen viikon aikana, ja ne, jotka suorittavat sen loppuun, ovat lähes joka viikonloppu lomalla. Anseli oli armeijassa puolitoista vuotta yhtä soittoa, ilman mitään lomia, eikä auttanut tulla äitiä ikävä.

Siviiliin päästyään Anselilla alkoivat kotoisat maa- ja metsätaloustyöt. Rahtikuormia hän myös ajoi Utajärven kirkolta Juorkunaan Peltoniemen kyläkauppaan. Siihen aikaan ei vielä ollut siltaa Oulujoen yli Utajärven kirkonkylän kohdalla, vaan täytyi vaivata roomaria tullen mennen ja vielä palatessakin. Tämä kuljetti lossilla eli kansanomaisesti ”roomulla” kaikki joen yli menijät ja senpä vuoksi oli luontevaa sanoa häntä roomariksi. Matti Hiltunen oli roomarin nimi, ja hänen hahmonsa on ikuistettu Roomari-patsaaseen, joka on Utajärven torilla. Nykyään valitaan vuosittain Utajärvellä Roomari eli henkilö, joka on toiminnallaan ja työpanoksellaan tehnyt kuntaa tunnetuksi.

Anselilla hevosmiehen töitä riitti. Hän ajeli vuosikausia rahtia, talvisin hän oli savotoilla hevoshommissa ajaen tukkeja ja pinotavaraa rantalansseihin, josta ne kesällä uitettiin vesiteitse jatkokäsittelyyn tehtaille ja sahoille. Vuodet kuluivat ja Anseli avioitui ja perhe kasvoi. Kotosalla myös riitti monenmoista puuhastelua. Kesäaikana piti saada karjalle kontuja talven varalle ja perheelle perunat, viljat ja juurikasvit kasvatettua ja marjat kerättyä.

Pioneerina sodassa

Sitten syttyi talvisota vuonna 1939. Anselille ei tullut palvelukseenastumismääräystä, mutta siitä huolimatta hän hyppäsi pyörän selkään ja polkaisi Utajärven kirkolle, josta edelleen junalla Ouluun. Hänet otettiin ilman liikekannallepano-korttia Toppilan satamaan polttoainetankkeja vartioimaan. Jatkosodassa hän oli kesäkuusta 1941 huhtikuuhun 1942 pioneerina ja hevosmiehenä pioneeripataljoona kakkosessa. Hän sai jo Juorkunasta lähtiessään Jussi-Mikkolan hevosen ja kärryt mukaansa. Hän matkusti junalla liinakon kanssa Karjalan kannakselle, jossa hän sai ajella tutulla hevosella Petroskoin teillä. Anselille tuttuja Utajärvisiä miehiä meni samaan aikaan ja samaan paikkaan: Janne Okkonen, Vihtori Mikkonen ja Hannes Utoslahti. Anseli osallistui taisteluihin seuraavissa paikoissa: Laatokan koillispuoli, Pohjois-Aunus, Äänislinna, Karhumäki ja Löytövaara. Sotilasarvoltaan hän oli pioneeri.

Anseli Seppäs-suvun hevosmiehenä

Anseli oli kova hevosmies siviilissäkin. Hän oli sitä ikäluokkaa, jolle hevonen oli tärkeä, se korvasi auton ja traktorin. Hevosta tarvittiin keväällä peltotöissä, kesällä heinän niitossa ja kuivien heinien latoon ajossa, syksyllä viljan korjuussa, puinnissa ja kyntöhommissa. Talvella hevonen oli metsätöissä isäntänsä kanssa ja kesällä niityltä suovaan ja latoon kerätyt heinät ajeltiin talven aikana hevosella pihapiiriin karjan rehuksi. Samaisella hevosella saattoi karauttaa kirkolle tai omalle kylälle kauppaan, tai sunnuntaisin emännän kanssa sukulaisia tervehtimään naapurikylälle. Mainio ja monipuolinen oli tämä s uurusmoottorilla toimiva hevonen. Keväällä toukotöiden jälkeen hevoset päästettiin ansaitulle lomalle eli kerättiin koko kylän hevoset yhteiselle metsälaitumelle, jossa niillä oli seuraa toisistaan ja turvaakin, sillä eivät pedot uskaltaneet niin lauman kimppuun käydä, kuin yksinäisten hevosten. Kesällä itse kukin haki hevosensa sieltä kotiin, sitten kun sitä alettiin tarvita työhommissa.

Anselin hevoshommat sujuivat kohtalaisen hyvin, mutta oli joskus pienempiä ja vähän isompiakin sattumuksia ja harmeja. Vuonna 1939 Anseli vaihtoi talli- ja puojirakennuksella Punaisen ruunan Korpelan Antilta Sangilta. Eihän siinä mitään, kiireesti kotiin hevosen kanssa ja uutta tallia rakentamaan uudelle ruunalle. Kesällä 1941 sattui ikävä tapaus, sota-aikana siis silloin, kun Anselikin oli rintamalla. Punainen ruuna oli viety keväällä yhteislaitumelle, kuten tapana oli. Sitten kun ruuna olisi pitänyt hakea pois laitumelta, sitä ei löytynyt laumasta, eikä mistään muualtakaan kovasta etsimisestä huolimatta, ei elävänä, eikä kuolleena. Ruunan katoaminen oli mystillinen ja koskettava juttu. Aika kului, eikä hevosta kuulunut takaisin.

Uuden hevosen laittaminen tuli ajankohtaiseksi sitten, kun Anselikin oli jo kotiutettu sotahommista huonon kuulonsa ja ikänsä perusteella. Hevosen tarvetta oli, eikä lainahevosillakaan voinut ikuisesti ajella. Syksyllä 1943 Anseli osti jälleen Korpelan Antilta hevosen, tällä kertaa Musta nimisen ruunan, jonka hän myi syksyllä 1944 Jannelle, veljensä Jussin pojalle ja osti Haapolan Jaakolta, toiselta veljeltään, Poku nimisen hevosen. Punaisen ruunan mysteerio selvisi vasta vuosien kuluttua, kun Heikki-Mikkolan Janne löysi eräänä kesänä Kummunojasta hevosen luurangon, jolla oli kello kaulassa. Hän muisti heti, että Välimaan Anselin hevosta ei koskaan löydetty ja vei kellon näytille Anselille, joka tunnisti sen oman hevosensa kelloksi. Jälkeenpäin arveltiin, että toiset hevoset eivät ehkä hyväksyneet Punaista laumaan, vaan ajelivat sitä pois ja se sortui suoperäiseen ja ryteikköiseen ojaan, josta se ei päässyt pois.

Anselin touhuilut hevosten kanssa jatkuivat. Pokun hän myi Inkalan Matille Alavuotolle ja sai vaihdossa tamma-Reiman, joka oli vuodesta 1948, vuoteen 1953 Anselin ajokkina. Reiman hän vaihtoi Pirttikosken Eetulta Valo nimiseen hevoseen. Seuraavana vuonna eli 1954 hän vaihtoi naapurin Jannen kanssa hevosia ja Anselille tuli ruuna-Reijo ja Valo siirtyi naapuriin. Samana vuonna hän teki taas Pirttikosken Eetun kanssa vaihtokauppoja ja antoi Reijon ja sai tilalle Virkku -nimisen hevosen, joka oli liiankin virkku, niin ettei sen kanssa pärjännyt, vaan se piti laittaa suorinta tietä makkaratehtaalle.

Nyt tilanne oli se että, uuden hevosen laitto oli taas edessä, mutta ei ollut vaihtohevosta, eikä liioin teurastamolta tullut uuden hevosen hintaa, mutta lehmiä oli navetassa. Niinpä Anseli teki kaupat vuonna 1955 Poju-nimisestä hevosesta Vesalan Edvinin kanssa ja antoi talon parhaan lehmän vaihdokkina. Pojusta tulikin pitkäaikainen palvelija. Se oli toistakymmentä vuotta Välimaalla eli 1960-luvun loppupuolelle asti, jolloin Anseli päätti poikansa Aimon kanssa luopua hevosesta, kun se alkoi olla jo aika iäkäskin. Mieheni Alpo, Anselin keskimmäinen poika, oli ollut työhommissa Vaasassa, eikä ollut tietoinen hevosen hävitys puuhista. Hän oli linja-autossa tulossa Vaasasta kotiin, kun vastaan tuli Karjapohjolan teurasauto, josta näkyi hevosen pää. Hän ajatteli, että olipa aivan kuin Pojun pää. Tultuaan kotiin hän sai kuulla, että Pojuhan siinä olikin viimeisellä matkallaan. Sen jälkeenpä ei olekaan Välimaan pihapiirissä kuulunut hevosen hirnuntaa, eikä kavioiden kopsetta.

Anselin hevoshommat ja muu talostelu oli tyypillistä maaseutuväestön touhua, ennen sotia ja sotien jälkeisen jälleenrakennusajan Suomessa. Kohta tämän jälkeen työhevoset häipyivät maaseutumiljööstä ja tilalle tulivat autot, traktorit, metsätyökoneet, leikkuupuimurit ym:t vempaimet. Samaan tapaan, kuin Anselikin aikoinaan vaihteli hevosia, hänen jälkeen tulleet isännät ostelevat ja vaihtelevat autoja, moottorikelkkoja, traktoreita ja muita koneita aina uudempaan ja parempaan.

Lopuksi

Nykyään, kun koneet tekevät raskaat pelto- ja metsätyöt ei työhevosia enää tarvita, mutta ravi- ja ratsastushevosia on onneksi olemassa. Ennen aikaan oli vain hevosmiehiä, naisia oli harvemmin hevoshommissa, mutta nyt on hevostyttöjä. Nuoret tytöt ovat tallityttöinä, hoitavat hevosia ja ratsastavat niillä. Poikia ei nykyaikana kiinnosta paljon ollenkaan hevoset, poikkeuksena ovat ravihevosten valmentajat ja ohjastajat, ja nekin ovat aikaisia miehiä. On hieno asia, etteivät hevoset ole sentään sukupuuttoon kuolleet, vaan niitä saa vielä nykyäänkin nähdä ja ihailla hevostallien läheisyydessä olevilla laitumilla ja ulkoilualueilla.

Tämä kirjoitelma on laadittu Anselmi Seppäsen poikien Aaron ja Alpon sekä heidän serkkunsa Matti Seppäsen kertomusten pohjalta, myös Aaro Seppäsen muistiinpanoja on käytetty apuna. Kirjoittaja on Alpo Seppäsen vaimo Kaisa Seppänen.

JASKA SEPPÄSEN ARMEIJAMUISTOJA

Haapolan Jaakon ja Marin nuorempi poika Jaska Seppänen oli armeijassa Kajaanissa ja Ämmänsaaressa syksystä 1947 kevääseen 1948, mukaan lukien lyhyt ylipalvelusaika. Jaska kuten monet hänen armeijakavereistaan piti yllä muistokirjaa, johon karttui ennen mutta laulujen sanoja, mutta myös lyhyehköjä havaintoja sotilaselämästä. Enimmäkseen niitä "piirteli oma käsi", mutta on Jaskan muistokirjassa kavereidenkin tuotoksia, ja mikä erikoisinta, myös edellä mainitun Ranta-Ahon Hildan pojan Salo Waldemar Väänäsen muutamia hienoja värillisiä tussipiirustuksia ja kirjoitelmia. Miten Salo joutui Kajaaniin ja ja taiteili piirroksia Jaskan muistokirjaan, selviää hänen muistelmiensa neljännestä osasta. Seuraavassa on poimintoja Jaskan muistokirjasta - niistä henkii sodan jälkeinen nuorten miesten elämämänpiiri, vai mitä?

Muistokirjan kansilehti. Piiruasteikolla varustettu marssikompassi m/34 tuli Jaskallekin tutuksi.

Kulkurin kaipaus. Sotilas oli kasarmilla vain käymässä, aikamiehen itsenäinen elämä odotteli muualla.

"Kulkurin kaipaus. Oi ystävä anteeksi anna, kaikki mitä rikkonut oon, älä murhetta raskasta kanna, vaikka luotasi poissa oon. Olen kiertänyt maailman rantaa, mua kulkurin askeleet kantaa. Onpa mullakin muistoissain aarteeni kallehin, rinnassain on kaipaus. II. Talvi kun tuiskutti lunta, ja yölliset tuulet ne soi, minä armas näin sinusta unta, jota koskaan en unhoittaa voi. Sinä kuiskasit lähteissäs silloin, oi milloinka saavut taas illoin. Onpa mullakin muistoissa aarteeni kallehin, rinnassain on kaipaus". Tämänkin kuvan ja hienon runon laati Jaskan muistokirjaan Salo Väänänen. Sotamiehessä on melkoisesti Jaskan näköä!

Olisipa kesä ja naisseuraa! Ote kajaanilaisten sotamiesten toivelistalta talvella 1948.

Poikamiehen huolia. Monenlaiselta vaivalta säästyisi, jos ei olisi poikamies!

"Poikamiehen huolia. Ei poikamiehillä paivät ole hauskimmat, yksin ollessaan tuntee hän sen. Vain ukkomiehillä vaimot on kauneimmat, poikamies katsoo vain kadehtien. On eukoton elämä ikävää, kun itsensä viereen saa köllähtää. Ah kaikki ois toisin, jos eukko mull' oisi. Oh, hoi, oi, oi. Oh, hoi, oi, oi. On kaikki rempallaan, huonosti laitansa. Poikamies yksin vaan harmittelee, saa itse parsia sukkansa paitansa, sormiinsa neulalla viell' pistelee. On illalla varsinkin ikävää, kun itsensä viereen saa köllähtää. Ah, kaikki ois toisin, jo(s) eukko ... jne. Ois eukko pikkuinen mullakin tarpeen. Varmaan se päästäis mun huolestani. Hän kahvin keittäisi, paitani paikkaisi, jonossa seisois mun puolestani. On eukoton elämä ikävää, kun itsensä viereen saa köllähtää. Ah, kaikki ois toisin, jos eukko jne. Ois hauskaa saapua illalla työstänsä, pienet kun pallerot vastassa ois ja eukko pikkuinen suukkosen suikkaisi, ai ai kun se lystiä ois. On illalla varsinkin ikävää, kun itsensä viereen saa köllähtää. Ah, kaikki ois toisin jos eukko jne". In Kajaani (eli englanniksi), 16.I.1948. Rj. Salo W. Väänänen. Noinkohan eukko pikkuinen jonottaisi Alkossa siippansa puolesta - taisivat olla utopistisia poikamiehen ajatukset huoliensa päästämisestä!

Serenaadi. Sotilas näki itsensä kiharatukkaisena soittajapoikana, silinterissä, upslaakipuvussa ja kiiltonahkapatiineissa.

HAAPOLAN SUKUA KOTONA JA KYLÄSSÄ

Sangin Seppäset viihtyvät kotona, mutta monien mielestä tavallista paremmin myös reissun päällä. He ovat ainakin keskimääräisesti uutteria, elleivät sitten tavallistakin toimeliaampia. Seuraavassa on poimintoja sukulaisista kotona ja kylässä.

Harvinainen kuva vanhasta Marista, Jaakosta, Jaskasta ja pojista Haapolan pihalla 1960-luvun alkupuolella.

Kuvassa Haapolan Mari ja Jaakko ovat saaneet poikansa Jaskan ja tämän kaksospoikien Pertin ja Veikon lisäksi vieraakseen. Jaskan sisaren Martan perheen Vaasasta. Martan mies Aleksi Lesonen istuu kuvassa oikealla, Haapolan katolle menevien tikapuiden alapienalla. Talon portailla on Martan ja Aleksin lapsia eli kaksospoikien serkkuja - ilmeisesti Raimo seisomassa. Lesosten Simca näkyy kuvan etualalla.

Kaksospojat Pertti ja Veikko Kivelän pihalla 1960-luvun alussa.

Kuvassa kaksospojat Pertti ja Veikko Seppänen itkeskelevät Kivelän talon pihalla. Pertti on päässyt istumaan kärryihin, jotka lienevät olleet jonkinmoinen harvinaisuus. Vuosi on ilmeisesti 1960, poikien iästä päätellen. Kivelän piha näyttää vielä melko karulta, mutta asuttu siinä on jo pidemmän aikaa. Taustalla näkyvä Uutela on perustettu Ojalan maista, kuten Kiveläkin.

Vanha Jaakko hevostöissä Haapolan pihalla.

Haapolan Jaakko oli tunnettu hevosmies. Kuvassa hän on hevosineen Haapolan pihalla, joskus sotien jälkeen. Suvussa oli tapana arvuuttaa, montako hevosta kuvassa näkyy. Oikea vastaus ei ole yksi! Laudasta tehty tallin päätyrakennus on nyttemmin purettu. Näkymä piharakennuksen vieritse Perälään, Jaakon pojan Jaskan anopin eli Ojalan Kaijan kotiin Sanginkylällä - jonne hän muutti tyttösenä Puolangan Luppoperältä, on silti yhä samanlainen.


SEPPÄSET LUOVISSA TÖISSÄ

Seppäs-suku on ollut aina varsin kätevä käsistään kuten sukunimikin jo edellyttää. Paitsi rakentajina, Seppäsiä on nähty erilaisissa luovuutta vaativissa tehtävissä. Ennen vanhaan hyvä lauluääni, soittotaito, kirjallinen lahjakkuus ja piirtämistaito saattoivat jäädä vähemmälle huomiolle tai tulla tunnetuksi vain perhepiirissä, mutta suvun nuoremmat vesat ovat saavuttaneet näissä asioissa kuuluisuutta laajemminkin.

Seija Leskelä

Seija Leskelä (os. Seppänen, sukukirjan taulu 145) on esimerkki suvun kuvataiteellisesta lahjakkuudesta. Seija on valokuvaaja, joka on ottanut paitsi muotokuvia, myös mm. kaikkien Sangin kylähistoriassa esiteltyjen kylässä vielä nykyisin olevien talojen valokuvat. Osa kuvista on esillä näillä Sangin Seppästen kotisivuilla.

Heikki Seppänen

Arttu Seppäsen (sukukirjan taulu 142) poika Heikki Seppänen (sukukirjan taulu 144) on ansioitunut musiikin saralla, mm. perustamansa Turun Linnan Muusikot -kamariorkesterin ansiosta. Heikki on johtanut useita kuoroja ja orkestereita ja toiminut Turun Linnan Yösoitto -konserttisarjan taiteellisena johtajana. Hän lienee edelleen ainoa Seppäs-suvun jäsen, joka on julkaissut omaa taiteellista tuotantoaan - ellei sitten oteta huomioon hänen äitiään, taidemaalari Aino Seppästä (os. Hyvönen). Kuvassa Heikki Seppänen harjoituttamassa Turun Linnan Kamarikuoroa.

Musiikillinen lahjakkuus näkyy myös Heikin veljen Jaakon ja hänen vaimonsa Karinin tyttäressä Linda Seppäsessä, joka pääsi syksyllä 2006 Ruotsin Idols-finaalissa kärkisijoille.

Kalle Nuortimo

Kalle Nuortimo (sukukirjan taulu 146), Maija (os. Seppänen) ja Eero Nuortimon poika, on kunnostautunut nykyaikaisena nettikirjailijana. Kallen julkaisut ovat esillä Kallen kirjasto -sivustolla. Kallen luoman ikiteekkari Perus Pertsan T-lehdessä vuosina 1999-2004 julkaistuja seikkailuja on koottu myös painetuksi omakustanteeksi, sen ohella että ne voi lukea kokonaisuudessaan netistä. Pertsan ohjeen mukaisesti voi kukin vaikkapa tehdä "pällitestin".

Perus Pertsan seikkailuja.

Sukututkimus


Veikko Seppänen, lokakuu 2009